Olen koko kuluneen lomaviikon lajitellut tavaroita, omiani ja isännän. Tytär oli onneksi viikonloppuna apuna, muuten tuskin olisin saanut heitettyä mitään pois.

Tosin hänellä oli tullessaan pari kassillista omista komeroista kierrätettyä. En taida täksikään kesäksi tarvita täydennystä vaatekaappeihini.

Olen tehnyt isännän komeroista valtavasti löytöjä, alkaen muutaman vuoden kateissa olleista monoistani toppahousuihin, ja ihanasta astiastosta kastikekauhoineen laatikollisiin vanhoja papereita.

Ja löytyipä kaapeista paljon sellaistakin mitä isäntäkään ei muistanut omistaneensa, sellaista minkä käyttötarkoitusta jouduimme pohtimaan pitkään.

Kuluneina vuosina olen toki saanut vapaasti touhuta myös hänen kotonaan, mutta koska tavarat eivät ole minun, en ole niihin puuttunut. Vain siivonnut keittiöstä vähän tilaa, ja aina ylimpiä pölyjä pois.

Totuuden nimissä olen toki ennenkin laatikoihin ja kaappeihin kurkistanut, mutta valtavan tavaramäärän edessä sulkenut ne kiireesti. Nyt on pakko tehdä jotain, jos meinaan saada omat tärkeät juttuni mahtumaan jonnekin.

Talossa on asunut myös isovanhempia 3, eikä mamma, isännän äiti, ollut koskaan mikään huusholli-ihminen. Eivätkä evakkoreissun ja sodan jälkeisen pula-ajan kokeneet heittäneet mitään pois. Aika tavaran nautitsee, sanoo äitinikin.

Loistava käsityö- ja seuraihminen mamma sen sijaan oli! Niin kuin selvästi äitinsäkin.

Olen istunut keskellä valtavaa lakana-, tyynyliina- ja pöytäliinakasaa. Pinonnut sekaan pyyheliinoja, kaikki kauniisti nimikoituja, ja suurin osa kai itse kudotuista kankaistakin tehtyjä.

Mitä ihmettä niillä kaikilla tekisi? Tuntuu että ne menevät aivan hukkaan meillä, isäntähän ei turhista koristeluista piittaa. Ja ainakin tällä hetkellä tuntuu että jo hyllypapereissa oli tarpeeksi sulattelemista.

Olen kantanut pihalle tuulettumaan pussin toisensa jälkeen villapaitoja, sukkia ja kintaita. Myös paljon sellaisia joita kukaan ei taatusti enää pidä.

Kantanut, ja myös mammaa lämmöllä muistellut. Häntä ei tuntunut koskaan harmittavan etten oppinut neulakintaiden tekoa tai piitannut langoista ja puikoista. Hän vain nauraen totesi että täytyy sitten jättää vähän useampi sukkapari perinnöksi.

Ja sitten se kaikki muu, vuosikymmeniä säilytetty. Minulle niillä ei ole muistoarvoa, enkä oikein saa selvää onko isännällekään.

Mutta miten sen kaiken heittäisi poiskaan?

Joten olen pessyt, pyyhkinyt pölyjä, ja kantanut paljon tavaraa vintille. Kellariin en ole vielä edes ehtinyt, sielläkin menee varmasti pari päivää.

Jospa joskus, jostain, löytäisin aikaa koota yhteen yläkerran huoneeseen kaiken esille.

Nyt selaan työlistaa, ja pyörin puoli yötä valveilla miettien millä vapailla tyhjennetään, ja millä muutetaan. Ja millä vapailla aletaan remontti, millä polttopuiden teko.

Ajoittain meillä on kuin lastentarhassa. Minun jääkaappini on parempi, ei kun taatusti minun. Minun mikroni on nopeampi, mistäs muka tiedät? Entäs pesukone sitten, onhan tämä tähänkin asti kelvannut!

Ja sitten on hetkiä, kun huomaan miten paljon helpompaa on ymmärtää toista kun näkee useammin, näkee päivittäisen arjen.  Näkee miksi toisella on nyt huono päivä, tai väsynyt ilme.

Monella lenkillä olen miettinyt miten parhaiten saisimme huonekaluistamme koottua toimivimman sisustuksen, miten arvaisin ehdottaa joistain vanhoista tuvan kalusteista luopumista.

Ja sitten, tänään aivan ohimennen, isäntä totesi niistä että nuo, ja nuokin tuosta saa kantaa pihalle. Muutakin, jos tarvitsee.

Kaapin paikat on siis jo katsottu!

Tiedättekö, vaikka olen aina vannonut ja vakuuttanut että yhteen emme koskaan muuta, että kerta kokeilu avioeloa riitti minulle, niin nyt tuntuu aika mukavalta.

Luulisin jopa että meistä molemmista.