Loppuviikko meni metsästysseuran asioita hoidellessa. Nyt on vuosikokoukset pidetty,  toimintakertomukset ja suunnitelmat postitettu eteenpäin, tilit tarkistettu ja hyväksytty. Pullaa jäi pakastimeenkin, tulee edes joskus leivottua kun porukan kahvittaa. Jollainhan sitä täytyy yrittää houkutella jäseniä paikalle, vaikka korvapuustin voimalla ellei muuta keksi. Ja hyvinhän se tuntuukin toimivan.

Sitten olenkin ollut vain pihalla, Esterin ensimmäinen näyttelyreissu lähestyy ja koulutus on vielä pahasti kesken. Pitäisi opetella hihnassa kulkemista ja ympyrän kiertämistä, rauhallista kävelyä ja paikallaan oloa. Vaikkei mikään ole ihanampaa kuin lumessa juokseminen ja pyöriminen!

Rusakot johtavat jo 3-0. Ei uskoisi että talossa on monta ajavaa koiraa, niin täyteen on piha tampattu polkuja. Yksi kulkee keittiön ikkunan alta ja toinen koiratarhan vierestä. Jänikset ovat oppineet että pari tuntia ympäri peltoaukeaa hyydyttää mäyräkoirien vauhdin aika mukavasti. Lunta alkaa olla niin paljon että vain tutkan oranssit antennit vilkkuvat kun ne painavat hangessa jälkien perässä.

Isäntä on rakentanut syöttökatoksen puutarhan reunaan. Miten miehen logiikalla saattaakaan kuvitella että kantamalla rusakoille kauraa ja heinää ne jättäisivät omenapuut rauhaan? Päinvastoin, nehän ovat vain huomanneet että tämän talon monipuolisella tarjonnalla selviää mainiosti talven yli. Ja kutsuneet vielä kaveritkin kylään.

Pakinaperjantain aiheena oli painajainen. Pyörittelin sanaa mielessäni ja mietin miten sen merkitys onkaan parin kuluneen vuoden aikana muuttunut.

Kouluajoista asti painajaisissani olen aina etsinyt jotain tärkeää, jotain mitä ilman en voi lähteä vaikka olisi jo kova kiire. Vaatteita, kirjoja, rahapussia.

Ja sitten heräsin painajaiseen jossa on vain pakko elää ja lähteä vaikka jotain hyvin tärkeää puuttuu.

Nyt havahdun unesta jossa tyttären auto keittää ja hän seisoo hädissään tien sivussa. Haluaisin heti tarttua puhelimeen. Muistathan tarkistaa jäähdytinnesteet, ajaa varovaisesti, huolehtia rengaspaineista.

En soita sillä tiedän etteivät kaikki unet toteudu, eikä kaikkiin painajaisiin voi tai osaa millään varautua.

Painajaisesta jää herättyä vain katkelmia mieleen. Raskas, ahdistava tunne ja olo viipyy mielessä vielä pitkään jälkeenpäinkin.

Joskus saattaa ollakkin paljon parempi että muistaa vain osan.

Ehkä on painajaisia joista päästäkseen ne täytyy vain käydä tarpeeksi monta kertaa läpi. Vaikka se satuttaakin.

Olen noussut samat portaat kuin poika jo niin monta kertaa etteivät ne enää tule uniini.

Ehkä myös painajaisistaan täytyy oppia heräämään, päästämään irti.

Sillä herättyään muistaa kyllä kaiken mitä pitääkin, senkin miten paljon hyvää ja kaunista vielä on jäljellä.

Ja ymmärtää sen tärkeimmän, painajainen oli ja on vain pienen pieni osa elämää ja muistoja jotka poika jätti.