Syyllisyys on sana joka nousee lähes päivittäin mieleen. Sitä halusi pohtia myös diakoni viimeisimmällä käynnillään.

Alkuun vierastin ajatusta hänen tulostaan. Osoittautui ettei hän tullut raamatun vaan avoimen, kuuntelevan ja pohtivan mielen kanssa. Samanikäiset lapset, joitain samoja asioita ja valintoja hänkin elämässään pohtinut.

Miksi syyllisyyttä on sitten niin tärkeä miettiä? Siksi ettei siitä pääse niin helposti eroon, tuskin kokonaan koskaan. Mutta ehkä jaksaakseen eteenpäin, katkeroitumatta muille, käsittääkseen ettei se auta eikä tuo poikaa takaisin.

Voin syyttää äitinä itseäni monestakin valinnastani, myötäillä pappia, isän lapsuudesta asti tuntenutta, joka arveli yhdeksi syyksi isän liian vahvan auktoriteetin. Voin yrittää jakaa syyllisyyttä, mutta onko se järkevää?

Käyn läpi menneitä vuosia, muistan ne kaksi kertaa kun tukistin poikaa, jälkikäteen ihan järjettömistä syistä. Voin pohtia millaisia traumoja ero jätti, mutta muistan myös millainen helpotus se lapsille oli.

Liiasta työnteosta voin syyllistää itseni, siitä etten paremmin pitänyt puoliani, riidellyt elatusmaksuista vaan otin lisätyön.

Isännän kanssa aikoinaan käytiin suhteen oikeutusta monestikin läpi. Mutta kun lapset hyväksyivät, miksi sitä enää miettisin. Eli onko vain lapsilleen omistautunut äiti ainut hyvä äiti? En oikein usko siihenkään.

Voin tuntea syyllisyyttä siitä etten enempää kysellyt tai huolehtinut jaksamisesta, en puuttunut isä-suhteeseen, olin ylitöissä silloin kun hän olisi sinä viimeisenä viikonloppuna ollut tulossa.

Mutta poika oli jo aikuinen, 24 täyttänyt. Hän oli luonteeltaan kaltaiseni, puhui kun halusi, ei kyselemällä tai tivaamalla. Yritin olla tavoitettavissa, pitää muutoin oven aina avoinna tulla, ruokaa kaapissa.

Moni kokee elämässään paljon rajumpiakin kokemuksia, tuskallisempia vaiheita, joista silti selviää. Jossain vaiheessa jokainen ottaa vastuun omasta elämästään, tekee yksin päätöksensä ja valintansa, jättää menneen taakseen. Iän myötä ymmärtää paremmin edellisenkin polven teot, omien vanhempiensa vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa elämänsä kulkuun.

Tunnetaan yhdessä surua, ikävää, muistellaan, kaivataan, itketään, muttei jaeta syyllisyyttä. Sitä on muiden läheisten turha tuntea, riittää kun minä käyn sen läpi.