Laitoksessa, näinkin pienessä hoitokodissa kuin meidän, täytyy olla tietyt, tarkat säännöt ja toimintatavat jotta homma pysyisi kasassa, varsinkin psykogeriatrisella puolella. Usein joutuu punnitsemaan miksi kieltää jotain, mitä taas seuraa jos sen sallii. Yhdelle, toiselle, entä jos kaikki?  Jatkuva yhteiselo pakottaa jokaisen vähän joustamaan.  Siksi tuntui jotenkin omituiselta kuinka suuren kuhinan yhden asukkaan kirjoittama paperi, viimeinen tahto, aiheutti.

Toiset pyysivät minua seuraamaan tarkasti hänen touhujaan, juttelemaan ja jos kysyisinkin vielä miksi hän kuolemaa ajattelee. Eikö meistä jokainen, joskus?

Ei minusta tullut pojan kuoleman jälkeen asiantuntijaa itsemurhan suhteen, en osaa lukea ajatuksia enkä oikeastaan ymmärrä miksei  yksinäinen ihminen voi  kirjoittaa viimeistä tahtoaan piironginlaatikkoon vailla sen kummempia taka-ajatuksia.
Ehkä se on vain ainut mihin hän voi enää vaikuttaa, ilmaista täysin omat tahtonsa ja toiveensa.

Muistan hautaustoimistovuosilta vanhan, yksinäisen rouvan joka kävi muutaman kerran lisäämässä jotain pientä tai vain tarkistamassa että paperi, viimeinen tahto, oli meillä tallessa.
Hänelle oli tärkeää, ehkä jollain lailla lohdullistakin, tietää että kaikki järjestettäisiin aikoinaan kauniisti ja arvokkaasti.

Pojan hautajaisista muistan kirkkaanvihreät villasukat, siskonpojan housunlahkeesta pilkottavat. Hänelle oli tullut kiire lähtö töistä, joutunut vielä lainaamaan isänsä liian isoja kenkiä. Jollain oudolla tavalla ne villasukat ilahduttivat minua, kaiken sen mustan keskellä.

Kauniisti, arvokkaasti, läheisten läsnä ollessa. Mukana ripaus vihreää, niinkuin elämässä aina. Kaikesta huolimatta.