Melkein lipsahti merkkipäivä ohi, 4.4. täytti tämäkin blogi 4 vuotta. Aika monta päivitystä näihin vuosiin mahtuu, ja aina vain kasvava joukko seurattavia, mielenkiintoisia blogeja on löytynyt matkan varrelta mukaan. Antoisaa aikaa!

Blogin nimihän syntyi siitä että vähitellen meidän sisarusten puheissa alkoivat esiintyä seuraavat lauseet : muistaako kukaan mihin/milloin/missä, muistuttakaa että menen/tulen/haen, muistakaa sitten että....

Samoihin aikoihin siirryin dementiapuolelle hoitajaksi, ja siellä jos missä muisti kulkee aivan omia erikoisia polkujaan.

Ja nyt kuljen itse muistoissa, niissä kauniin kipeän haikeissa.

Ensimmäisenä vuotena pohdin mm. tasa-arvoa, rakkautta ja tosimiehiä. Vuoropuheluna sisareni kanssa, vähän toinen toistamme yllyttäen ja eripuolia asioista kaivellen.

Toinenkin vuosi alkoi hyvin. Työasiat olivat ajoittain alkuvuodesta mielessä, pakinaperjantain aiheet innostivat minutkin mukaan.

Sitten, täysin äkkiarvaamatta, poika otti ratkaisevat askeleet väsyttyään tähän elämään.

Loppuvuoden kyselin miksi, etsin vastauksia ja purin surua joka harvoin muuta reittiä löysikään.

Toinen vuosi toi tullessaan uskomattoman paljon myötäelämistä ja lohtua kommenteissanne,  kiitos vielä kerran!

Kolmas vuosi, niin, siitä minulla ei oikeastaan ole mitään mielikuvaa. Se vain kuljetti mukanaan. Joskus sekin riittää.

Neljäs vuosi on ollut jo selvästi uuden ja muutoksen vuosi. Tytär muutti maalle omaan taloon kesällä, minä tänne metsän reunaan syksyllä.

Nyt kun viides vuosi pyörähti käyntiin toivon oikeastaan vain että kaikki pysyisi juuri näin. Ei mitään ihmeellistä tarvitsisi tapahtua, tällainen tasainen arki olisi parasta. Vaikka sitten ainoat päivittämisen aiheet olisivatkin että kävin lenkillä/metsässä/töissä.

Toivon että tämä viides vuosi olisi vahvistumisen ja kasvun vuosi. Kasvun, sillä aion raivata tämän talon pihan kuntoon ja jatkaa isännän pihalla vuosi vuodelta laajenevan kukkamaan hoitoa.

Vahvistumisen taas, niin, kun elämä keikauttaa entisen ympäri kestää aikansa oppia taas luottamaan itseensä ja siihen ettei kulkiessa huimaa.

Toisaalta, sehän on yhdenlainen löytöretki sekin.

Jospa tästä tuleekin retkeilyn vuosi? Kukapa tietää.

Joten jollei sää olisi noin sateisen harmaa ehdottaisin retkeä lähimetsään termospullo ja eväät repussa. Voisi kohottaa mukia ja kiittää sitä joka keksi blogit.

Nyt kohotan vain karpalomehulasia kotona ja kiitän kaikkia vuosien mittaan mukana kulkeneita!