Yleensä en tee uudenvuoden lupauksia, suuntaa voi reivata pitkin vuottakin. Nyt tein poikkeuksen, en kuulemma osaa sanoa eitä töissä, kotona senkin edestä. Eli tyrmään kai liian suoraan monta hyvää ehdotusta, tai en ainakaan innostu riittävästi. Näin tuumi isäntä joten kun kyläilyä aattona esitti ennenkuin olin edes herännyt, siis ennen kahvia, myönnyin heti. Jostainhan se aloitettava on.

Ein sanomista joutuu myös hoitotyössä pohtimaan usein. Miksi sanon ei, siksikö että pääsen helpommalla, en viitsi, tai mitä seuraa jollen sano, vedä rajoja?

Aattoyönä töissä, rakettien paukkuessa, pohdin tätä taas kerran. Yhdessä asukkaan kanssa niitä katseltiin ja hän tunnusti että joulukylästä tullessa osti tytär evääksi leipää. Viipaleet olivat piilossa huoneessa, veden kanssa öisin söi kun ei nukuttanut. Pyysi hartaasti etten veisi niitä, tai kertoisi muille hoitajille.

Piilossa, koska diabeteksen takia ruoka säännösteltyä. Piilossa, koska psyykkisten sairauksien takia ei ymmärtänyt miksi, miksi rajoitetaan ja pidetään nälässä.

Siinä käytävällä rinnakkain seistessä ajattelin tytärtä. Äiti valitti nälkää, pyysi ostamaan jotain kaupasta mukaan, ihan mitä vain. Tytärtä, joka palaisi joulupöydän ja herkkujen ääreen. Tytärtä joka tiesi mistä rajoitukset johtuivat.

Mietin raporttia kirjoittaessa että jos lipsun tässä, lipsunko muussakin, entä sitten?

Ajattelin tytärtä joka salakuljetti äidin kaappiin kuivaa ruisleipää, jouluna.