Aikoinaan sain tarpeekseni kunnan paperinmakuisesta meiningistä, sanoin virasta itseni irti ja pestauduin paikallisen huoltoaseman kassalle. Siihen aikaan huoltoaseman puoli oli vielä erikseen, siellä myytiin varaosia ja muita autotarvikkeita bensan ohella.

Käytännössä liki koko kylän väki tuli siinä jollainlailla tutuksi, myös ne baarin puolella istujat. Näistä hunsvoteista muutamaan olen vuosien myötä törmännyt useinkin.

Yhtenä harmaana, räntäsateisena aamuna huonosti nukutun yön jälkeen tallustelin äreänä aamulenkkiä. Sillan pielestä vilkutti pörröpartainen mies, huitoi joutuin tulemaan. Kiukkuisena tuumin että kaljarahaahan se taas halusi lainata, tai tarvitsi laastaria kompuroituaan pyörällään. Vasta viime viikolla taisi olla paikattavana sairaalallakin.

Keskaripullo kädessä huitoi, hyss, hiljaa, katoppa tuonne!

Räntäsade kasteli hartiat, autot roiskuttivat sohjoa selkään, me seisoimme hiiskumattoman hiljaa ja katselimme miten pikimusta minkki pää koholla ui jokea edestakaisin. Välillä se kiipesi hetkeksi töyräälle, ravisteli turkkiaan ja pulahti taas veteen. Se oli peto mutta upea sellainen. Sillä ei ollut mihinkään kiire, se näytti tuntevan arvonsa ja hampaidensa voiman.

Minulle on sen jälkeen näytetty myös ilveksen polku, joutsenten lähtö pellolta sumuisena kevätaamuna, hanhien iltalento niiden kaarrellessa laskeutumispaikkaa etsien. 

Toinen hunsvotti jankkasi harva se päivä velaksi milloin mitäkin. Tai sitten olisi pitänyt soittaa Kallelle, taksiasemalle, kunhan nyt jollekin joka veisi uupuneen kotiin. Pelkkä naaman näkeminenkin alkoi ärsyttää. Hajusta puhumattakaan.

Nyt otan aamuisin töistä lähtiessäni pyörän ja kuuntelen häntä hetken. Naapuritalon kuistilta kuuluu La Paloma Blanca, joskus sinitaivas tai niittykukkasia. Nuotilleen ja tunteella.

"Kuule, kyllä tää sentään on hyvä hoitopaikka. Tiiätkö että aikoinaan oisin päässy tangomarkkinoilla semifinaaliin asti mut makasin makkurissa kun ois pitäny olla jo putsattuna mikki käessä. Ei tullu sitte Annikin pojasta ees rinssiä."

Ei tullut, ei. Vaan minä lähden aina hymyillen kotiin.

Jo toisella työviikollani omistajan rouva kutsui minut takahuoneeseen. Siellä istuivat valmiiksi vakavina kokki ja siivooja. Hiki kohosi otsalleni kun mietin mistä ihmeestä oikein oli kyse.

Kuorossa ne varoittivat minua, hyvää hyvyyttään ja ettei vaan kävisi mitenkään hupsusti. Nääs kun se yksi hunsvotti, se Kalle, sillä oli tapana käydä kaikki tämän huoltoaseman kassat läpi. Kylillä se kuulutti ettei aikonut ikinä akottua, leijailisi kuulemma vapaana kuin poikavaris elämänsä läpi. Eikä se koskaan pitempään kenenkään kanssa viihtynytkään, nauratti ja narrasi kassatyttöjä vaan. Tiesi ettei kukaan kauaa viihtynyt, eikä kassa käyttäjättä.

Nostin nokkaani ja totesin että olen sentään jo 30 enkä mikään narrattava hupakko, että turhaan varoittelette. Kyllä minä taatusti puoleni pidän.

Kerran kysyin isännältä, taisi silloin tulla 15 vuotta etupenkillä täyteen, että eikö sitä sitten kukaan osannut varoittaa. Nääs syksyllä pistettiin Kesoil maan tasalle ja minä jäin sen paikan historiaan, vihoviimeisenä kassatyttönä kun uutta ei enää rakennettu.

Tämä hyväkäs nauroi ja sanoi että kait se nyt joku muisto siitäkin firmasta piti jäädä.

Mennessään vielä vihelteli kultaista nuoruutta.