Taas erehdyin yövuoron jälkeen vilkaisemaan vuodatuksia. Pyhästi päätän jättää ihmissuhteet ja syvällisemmät niitä taitaville, vaan jokin kirjoitus tai kommentti ylittää kynnyksen, Erkin useimmiten.

Ja koska olen kohta 14 vuotta kulkenut konsulttina, antaa mennä sitten tämäkin teksti. Nimitys on isännän antama, tyttöystävä kuulosti kuulemma teinien touhulta, avokki en ole koskaan ollut, tahdon-sanalle hän on allerginen joten morsian sun muut olivat pois laskuista, naisystäviä oli riittämiin muutenkin.

Vastikään Hesarissa kiteytti metsäkonsultti toimenkuvan mainiosti, "konsultin pitää käyttää vaikutusvaltaansa ja tuntea vastuunsa." Tosin arkisempi totuus lienee että usein neuvomassa, aina äänessä, teoria hallussa mutta käytäntö ontuu.

Eli niitä sukupuolten näkemyserojahan siellä taas pohdittiin, tällä kertaa tuntui että myös sukupolvien.

Mistä nainen luopuu suhteessa ja miksi, vapaaehtoisesti vai perheen tähden?

Omat kokemukseni ovat tietysti tämän ikäpolven, monestakin syystä erilaiset nykyisiin pari-kolmekymppisiin verrattuna.

Miksi meidän aikoinaan oli helpompi luopua omista menoistamme ja huolehtia perheestä? Miksi mies meni ja nainen jousti? Monellako parikymppisellä siihen aikaan niin ihmeellisiä harrastuksia oli, maalla ainakaan? Perinteet ja mallit olivat selkeät, mies meni ja nainen hoivasi, osasiko sitä edes ihmetellä, vaikka joskus noituikin.

Haaveena silloin oli oma koti ja perhe, naimisiinmeno yhteen muuttaessa lähes selviö. Niistä pidettiin kiinni, oli helpompi myöntää itselleen että on vaikeaa kuin kertoa läheisilleen, joustaa mieluummin kuin riidellä muiden kuullen. Esimerkkejä ja malleja yksin selviytyvistä äideistä ei niin montaa ollut, vahvana käsitys siitä millainen perhe lapsille on taattava. Lapset tarpeineen silloin etusijalla olivat, useimmilla.

Tuttu mies kiersi työn takia maata ympäri, purki vaimoon työpaineet viikonloppuina, kauniimmat sanat säästi vieraille naisille. Vaimo juoksi, oikein hankalan viikonlopun jälkeen pidensi vain lenkkiä. Tuli lama, supistukset, ennenaikainen eläke. Kuukauden päästä vaimo muutti pois, mies kulki kylillä ja itki vetävänsä köyden oksaan. Kysyi minulta kerran että mikä sille nyt tuli, nyt vasta, eihän se ennenkään mitään sanonut? Miksi sinäkin niin hyvän miehen jätit, mikä naisiin oikein menee?

Osasin kertoa vain sen minkä itse huomasin. Kun toinen on aina pois, on pakko selvitä yksin, huolehtia lapset, talo ja tavarat. Yhtenä päivänä huomaakin ettei enää tarvitse toista, huomaa olevansa vahva yksinkin. Miksi silloin enää suostuisi millaiseen kohteluun tahansa, eikä sanoilla enää niin merkitystä olekkaan, toinen on jo vieras, myöhässä.

Jokaisen parinhan se on itse löydettävä toimivat kuvionsa, jotain saadakseen on jostain luovuttava, molempien. Olen vanhanaikainen, myönnän, mutten käsitä miksi ne vuodet kun lapset ovat pieniä on pakko niin kovasti harrastaa, mennä, hetkestähän vain on kyse. Sillä se poisolija jää lopulta enemmästä paitsi, ne virheet tein itsekkin.

Jos toisen onnellisuus, jaksaminen ja mielenrauha on kyseessä, voiko silloin hetkeksi jättää omat tarpeensa syrjään, odottaa vuoroaan? Jaksaako arkea niin, muistaako mihin toisessa aikoinaan rakastui, menevään ja urheilulliseen mieheen? Kahdesta aikuisestahan on kyse, ei jäätelöpakettia viivottimella mittaavista lapsista.

Ja silti, itsehän se on viimekädessä omasta onnellisuudestaan vastattava, koetettava luovia arjesta läpi, lapset, käsilaukku tai kauppakassi kainalossa. Muistettava etteivät asiat vain tapahdu tai luisu niin ja noin, itse niihin on vaikutettava, ajoissa.