Kuvittele aamuauringossa kylpevä järvenselkä, sileä ja lämmin kallio varpaiden alle, luonnon rauha ja hiljaisuus.

Ensimmäinen erokesä. Pitkän iltavuoron jälkeen pakkasin runsaan eväskorin mukaan, hain lapset isältä ja vietimme kiireettömiä aamuja rannassa. Kolmisin, harvoin sinne kukaan muu eksyi.

Niinä aamuina sai syödä pipareita ja juoda limsaa, nauraa ja hassutella, kysyä ne kipeimmätkin kysymykset. Äiti, etkö ihan tosissaan tule enää takaisin kotiin?

Viimeinen kesä kolmisin. Katselen usein sitä kuvaa, samalta rannalta. Tyttären märkä tukka liehuu tuulessa, poika istuu kasvot aurinkoon kohotettuina. Eväskassi on mukana, tossut viskottu huolettomasti pitkin kalliota. Ne uivat jo paljon pitemmälle ja kauemmin kuin minä, lapset, jo aikuiset.

Siinä kuvassa on kaikki se mikä on tärkeintä. Vieläkin.

Siinä kuvassa on muistoja, elettyjä hetkiä, kipeitä ja kauniita. Huolettomien, kiireettömien kesäpäivien lämpö.

Siinä kuvassa on se minkä elämä antoi ja minkä se myös otti.

Tässäkin kuvassa paistaa aurinko. Ukkonen jyrisi jossain kaukaa, hyttyset inisivät sakeana parvena, kuljimme etsien oikeaa paikkaa.

Täällä jätimme viimeiset jäähyväiset. Tärkeintä ei ollut se mitä menetimme vaan se mitä saimme pitää. Ja mitä meille jäi. Muistot ja yhdessä eletty elämä.

Tärkeintä on että niitä jakamassa on tytär. Ja halutessamme niin moni muu. 

1641598.jpg