Eilinen meni työpaikalla, jopa aamuherääminen onnistui. Yhdeksän hengen osasto, psykogeriatrinen, suomeksi kai erilaisia mielenterveyden ongelmia joihin ikä tuo omat höysteensä.

Yhdeksän  erilaista persoonaa, elämäntarinaa ja sairautta.Vuorokaudet ympäri samassa huushollissa, säännöt ja päiväjärjestys. Onnistuisiko itseltä?

Ja kuitenkin he pitävät toisistaan huolta, auttavat parhaan kykynsä mukaan, myös hoitajaa. Käsivarsi löytyy vessareissulle tukemaan, aina joku huolehtii pyörätuolia toista nostaessa alle, maitoa kaadetaan joka lasiin, perunan kuorija löytyy.

Pyytämättä. Pieniä asioita.

Onko se ihmisen perustarve, olla tarpeellinen jollekulle,tuntea kykenevänsä edes johonkin hommaan, auttaa sitä jolla menee vielä huonommin? Mihin se sitten toisilta häviää? Pelkkää ajankulua se ei ole, ehkä palkitsevinta on hymy, kontakti toiseen. Kun  on enää vähän jäljellä, pienestäkin kaivaa ilonhetket. Onko meillä terveillä sitten kaikkea jo liikaa?

Tänään aurinko paistaa, lenkillä koiran kanssa katselin hautausmaalla rapsuttavia ihmisiä.

Hautausmaa on täällä keskellä kylää, kesäisin varmin paikka tavata tuttuja,lomillaan moni käy katsastamassa entisen naapurin tai tutun haudan.

Suurin osa rapsuttelijoista keski-ikäisiä, tietenkin,koska aikaa on, nuorempana harvoin kuolemaa ajattelee.

Ehkei haudalla käynnin suurin tarkoitus olekkaan sen hoito, vainajan muistaminen. Ehkä tarkoitus onkin että surevalla on syy lähteä ulos, paikka tavata toisia jotka ymmärtävät mitä kyyneleet tarkoittavat. Ehkä kukkien kauneus ja hoito helpottavat. Sitten kun aikaa on kulunut voi antaa muistojen tulla ja huomata kuinka elämä kuitenkin jatkuu.

Uuutta elämää näkyy ainakin kukkapenkissä. Mitä siitä jos rusakko söi omenapuun, jäihän marjapensaat- ja nyt mahtuu laajentamaan mansikkamaata. Huolettomuus kostautui, mutta ainahan jotain säilyy talven yli. Ennen olisi suututtanut, nyt ajattelee että happamia olisi kuitenkin olleet, ne omenat.