Tuohon blondin logiikkaan on tullut vedottua usein, vähän liikaakin, kun joku asia ei sitten millään aukea, niinkuin nyt viimeiksi näiden kukkakimppujen vastaanotto.
Oikein kaunis kiitos joka tapauksessa Akkapahalle ja OldGhostille kukista!
Vaan nytpä minusta kuulemma tulee isotäti, ei kai sellaisten oletetakkaan hallitsevan ihan kaikkea?

Eipä silti, pikkusiskosta tulee mummo ja äidistä isomummu. Jo vuosia sitten kuulin kuinka äiti sisarineen pohti kenestä semmoinen ensimmäiseksi tulee, innolla odottivat seuraavaakin polvea. Ehkä jokaisen uuden sukupolven myötä vastuukin vähenee, saa nauttia ja iloita pienestä muiden hoitaessa.

Näin taas unta pojasta. Me tapasimme metsässä, poika johti siellä jotain harjoitusta, minä raahustin perässä oman joukkoni kanssa. Hän hymyili, niin kovin tutusti. Samalla kertaa sekä huvittuneena kun tapani mukaan turhia miettimättä rymistelin pusikon läpi, että ylpeänä kun tein sen. Vaikka fiksumpi olisi kiertänytkin.

Tyttären kanssa emme nyt parin viimeisimmän tapaamisen aikana ole enää paljoa pojasta puhuneet, emme enää jokaisessa viestissä mieti miten ja miksi näin kävi.
Alkuun tuntui pahalta jatkaa elämää ja harrastuksia, iloita ja nauraa vaikka häntä ei enää ollut. Pelkäsimme ettemme enää muista tarpeeksi, kaikkea, kadotamme muistojen lisäksi kuvan joka meille hänestä jäi. 
Turhaan.
Hän kulkee edelleen kanssamme, vain erilailla kuin ennen.