Samaa tahtia ilmojen kanssa ovat lämmenneet meillä isännän kanssa tunteet. Kohteena tosin on kone, se pieni ja varmatoiminen miniläppäri jonka sisko kiikutti meille hätäensiavuksi oman hajottua.

Vuosia olemme sietäneet sen ettei nettiin aina pääse, tai että yhteys välillä itsekseen katkeaa. Nyt tämä pieni ihme mokkuloineen - vai mikä se Elisalla onkaan - toimii heti ja silloin kuin pitääkin. Isäntä oli täysin myyty kun selvisi että tekstin saa suurennettua, säästyy siis jo uhkaamassa olleelta kaupunkireissulta ja optikkokäynniltä.

Koirat tosin alkuun ihmettelivät että mikä mies se sohvalle änkesi kanssamme kunnes tunnistivat raviselostajan äänen ja hoksasivat että tässähän vietetäänkin laatuaikaa yhdessä koko ilta.

Muutenkin olemme tarjenneet hyvin. Minä porkkanamaalla, isäntä pihaa niittäessään. Olen jo joutunut toppuuttelemaan ettei me kai mihinkään pihakilpailuun olla ilmoittauduttu, riittää se vähempikin touhu.

Yhtenä aamuna isäntä istui rappusilla ja mietti miten hienon ja pitkän kukkapenkin ajotien varteen saisi. Joko mies on vanhemmiten pehmennyt tykkänään tai sitten laski että sekin ala olisi nurmikon ajosta pois.

Onneksi paras istutusaika on jo ohi ja heinätyöt alkamassa, pysyy joku tolkku pihan suhteen.

Tomaattien suhteen ei pysynyt, niitä on nyt kasvihuoneen lisäksi joka seinustalla ja kaikissa vähänkin isommissa ruukuissa ja ämpäreissä.

Jos isäntä on ihastunut Elisaan niin itse olen puolestani viestitellyt yhden Tapion kanssa. Valokuvista oli kopiot, sähköposteista ei. Kuvittelin että vanhat saa luettua toiseltakin koneelta, vaan eipä onnistukkaan. Eikä löydy osoitteistoakaan.

Tämä Tapio on kyllä mukava ja avulias mies, ja vastaa kiitettävän nopeasti. Toivottavasti niin että minä (tai sisko) ymmärtääkin ja viestit löytyvät.

Jälkiviisaana on helppo todeta että tulostaahan ne olisi pitänyt, ei vain tullut mieleen. Ainakin ne pojan viimeiset viestit.

Ne muut sitten? Niitä lukemalla palautui aina mieleen kuinka huolettomia ja hilpeitä me ennen tyttären kanssa olimme. Ja kuinka paljon kyyneleitä viesteihin myöhemmin sisältyi.

Kyyneleitä ja äärettömästi lohtua. Yhteisiä kysymyksiä ja hapuilevia vastauksia, muistoja ja mielikuvia. Niistä viesteistä löytyi pikkuhiljaa palaava toivo, ilo ja rauha.

Niistä viesteistä kasvoi surun pitkä ja mutkainen polku.

Minkä tähden tuntuu ettei riitä vaikka sen on kerran kulkenut, miksi sen kartan haluaisi silti niin tarkkaan tallentaa?

Miltä tuntuukaan ihmisistä jotka menettävät tulipaloissa aivan kaiken?