Tänä iltana on aivan tyhjä olo, ja toisaalta niin täysi kaikesta koetusta että johonkin on purattava tuntojaan.

Koiran aamulenkin jälkeen kuulin suihkuun kuinka ovikello soi. Puolituttu mies, naapuriseurasta, usein ohimennen heitetty muutama sana milloin mistäkin. Kyyneleet silmissä, ruusukimpun kanssa. Halasi pitkään eteisessä, sanoi että tiesi miltä tuntuu, vastikään itsekkin omaisen menettänyt.

Turhaan moititaan etteivät miehet näytä tunteitaan, niin moni on pikaisesti halannut ja toivottanut jaksamista. Jättänyt kysymykset ja utelut myöhempään, osoittanut vain hetken myötätuntoaan.

Asun hautausmaan vieressä. Muutaman askeleen päässä palaa kappelin muurilla kynttilä, poika lepää sisällä. Tänään hyvästelimme hänet, peittelimme viimeisen kerran. Silitimme lyhyttä tukkaa, haavoja varoen.

Siinä oli oma pieni poikani, eikä kuitenkaan enää. Lepäsi niin rauhallisen ja tyynen näköisenä, kauniina, aikuisena, poissa.

Me lohduttaudumme tyttären kanssa sillä että jos pojan ajatus ettei kuoleman jälkeen ole enää mitään pitää paikkansa, on hänellä nyt hyvä. Tytär itki sitä kuinka paljon veljeltä jäi näkemättä, kokematta, elämättä, jos hän nyt on jossain ja tajuaa sen. Mutta silloin pappa on vastassa, pienestä asti läheinen ja rakas pojalle. He molemmat katselivat luontodokumentteja, pohtivat maailman menoa.

Ehkä he nyt näkevät tämän kaiken yhdessä. Matkaavat tuulten mukana.

Vain hyvä kotikasvatus esti taluttamasta naapurin mummoa ulos. Hän oli ovella odottamassa kun tulimme kotiin, istui kolme tuntia eikä ymmärtänyt mistään vihjeestä ettemme enää jaksa. Jaksa käydä kaikkea moneen kertaan läpi, kuunnella tarinoita muista kuolleista, sairastaneista, lääkkeistä ja vaivoista.

Hän on tämän kylän tietotoimisto, ja niin väärän version tapahtumista kuullut. Annoin istua, kuuntelin ja ajattelin kuinka hullu tämä maailma joskus ihmisineen on.

Poika sai gradunsa valmiiksi, hiottua niin täydelliseksi kuin halusi. Parhain arvosanoin, ei luovuttanut loppumetreilläkään.

Meillä on kuin kukkakaupassa, koskaan en tajunnut kuinka paljon ystäviä, välittäjiä, minulla on. Esimies toi lisää, istui hetken, kuunteli ja muisteli kanssamme. Ymmärsi että hetki riittää, kauaa emme jaksa.

Illalla kyynelsilmin eteisessä seisoi tuttu, uskovainen mies. Raamattunsa lukenut, kadotukseen uskova. Itki että näin kävi koska poika erosi kirkosta, lakkasi uskomasta Jumalaan ja pelastukseen. Jollen olisi ollut niin päivästä puhki olisin varmaan tarttunut kaulukseen ja heittänyt pihalle, nyt isäntä ehti väliin.

Entistä enemmän arvostan heitä jotka vain laittavat kukat tai kortin, soittavat ensin ja kysyvät saako tulla, jaksammeko. Aina emme.