Moneen lapsuuden juhlapyhään liittyy muistoja ja perinteitä, juhannuksesta muistan vain koivut rapun pielissä.
Lähinnä seurattiin säätiedoituksia, heinänteko oli joko aloitettu tai meininkinä heti pyhien jälkeen niittää ensimmänen luoko.

Juhannustaiat taas, ehkä olen tosikko, ehken yhtään romatikko, sillä tekemättä ovat nekin.
Kuten aiemmin kerroin sain miehen peukalolla, siihen ei mitään kieriskelyjä tarvittu. Ainakaan heti.

Kuka sitäpaitsi haluaisi kieriskellä kasteisella niityllä alasti, kaikkien punkkien ja hyttysten seurana?
Rokotekkin on loppu, ja mummo kuoli aikoinaan punkin aiheuttamaan kuumeeseen.
Ruisvainioita on nykyisin, kiitos huonon viljan hinnan, vaikea löytää. Tuntevatko kaikki edes viljalajit eroon? Vai onko sillä niin väliä missä pellossa pyöriskelee, kun kuulemma kaikki sukupuolisuuden käsitetteet ja määritelmätkin joutaisivat jo romukoppaan.
Kannattaa vain vähän haistella etukäteen, ruiskutusaika on nääs nyt parhaimmillaan. Epäilen vähän etteivät korrenvahvistajan ja kirvamyrkyn tuoksut ole sieltä houkuttelevimmasta päästä. Ja kurjaa on kertoa kavereillekkin että juhannuksen ainoa anti oli ihottuma pehvassa.

Saunavastan heitto katolle on tuomittu epäonnistumaan, saapastakaan en saa lentämään oikeaan suuntaan.
Sitten on näitä kokon savuun liittyviä taikoja. Kuten että savu näyttää suunnan josta sulho löytyy.
Tutkailin kerran kokkoa mutta sitkeästi savu painoi vain Kymeen päin, pyörähti naapurin puolikuuron papan suunnassa, sai silmät vuotamaan ja sammui sitten.
Tosin olenkin kyllä aika kovaääninen.

Sitten on tämä perinteinen kukkien keruu tyynyn alle. Mutta ne ovat pöydällä paljon kauniimmat. Ja oikeastaan olen jo niin monta karkauspäivää kokeillut että tuskin siinä enää apilat tai leinikit auttavat.
Ikääkin kun on jo tämän verran niin mielummin sitä unissaan katselee jotain nätimpää kuin oman ikäluokan uroita.

Isännän kanssa olemme luovuttaneet juhannuksen suhteen jo aikapäiviä, meistä ei sen juhlimiseen ole.
Alkuaikoina yritimme sitkeästi. Liiankin, koska aina ja kaikki mahdollinen meni pieleen. Totesimme ettei kannata, heinähommat sujuvat paremmin kun ollaan edes jollain lailla puheväleissä.
Ja liian rankaksikin kävi kun suutuksissa mätettiin kilpaa paaleja kyytiin ja vintille.

Yhden aattoyön muistan, selvästi ja varmaan loppuikäni.
Se oli kaunis ja lämmin yö, kukkia ja tuoksuja täynnä. Olin kyytimässä isääni, vein ja lupasin hakeakkin, syrjäkyliltä, pienestä omakotitalosta mutkatien takaa.
Siellä minut istutettiin heti pöytään, juteltiin pitkään mukavia, keitettiin vielä aamukahvit ja vasta sitten meidät laskettiin tien päälle.

Hiljakseen kotiinpäin ajellessa isä totesi että ollaan vissiin samanlaisia, viihdytään ja tykätään olla enimmäkseen omineen, elää ja mennä oman pään mukaan.
Vaan että joskus, lauantai-iltaisin, silloin olisi niin mukava kun olisi joku vieressä. Joku jota saisi edes vähän silittää.

Isä on kuollut, vuosia sitten. Muistan haikeat sanat ja isän opetuksen.
En ole koskaan kieltänyt koiria tulemasta sohvalle, päinvastoin, saavat maata siinä kaikki kolme.