Posti tuo harvoin muuta kuin laskuja, nyt perjantaina kaksi kirjettä. Toinen virallinen, ruskea kuori. Tiesin sitä odottaa, tiesin mitä siinä lukee, ja kuitenkin tuntui kuin se veisi jalat alta. Ei alkoholia, ei lääkkeitä, ei huumeita, ei todettuja sairauksia. Kuolintodistus, oikeuslääketieteellisen lausunto, selkeä selostus miten kaikki kävi. Ei kuitenkaan sitä tärkeintä selitystä, miksi mieli väsyi ja uupui.

Ne paperit kädessä oli pakko taas kohdata totuus. Ei poissa vain hetkeä vaan lopullisesti, aina ja iäti.

Tuntuu kuin kevään kääntyminen kesään nostaisi muutenkin taas surun ihan pintaan. Ehkä me jo opimme elämään kevään ilman poikaa. Nyt kesä tuo mieleen taas uudet muistot ja tapahtumat jotka yhdessä jaoimme, kaiken mitä oli tarkoitus kesän mittaan yhdessä puuhailla. Tyhjän koukun etukuistilla, sen johon poika joka äitienpäivä toi Karjalanneidon.

Toisen kirjeen oli kirjoittanut pojan isä. Selityksiä siitä mitä hän halusi ja miksi, pyyntö että suostuisin ja ymmärtäisin. Ehkä me tyttären kanssa sittenkin olemme vahvempia, ehkä hänen selvitäkseen tarvitsee purkaa ja rakentaa, löytää uudet kulissit elämälleen.

Tuntuu kuin lauseet alkaisivat liki kaikki ehkä-sanalla, entinen varmuus jonnekin hävinnyt, kuin eilinen olisi pelkkiä kysymyksiä täynnä. Silti, tänä aamuna yövuoron jälkeen luettuani tyttären sähköpostit ja seisoessani takapihan nurmikolla keltaisena hehkuvien narsissipenkkien äärellä minusta tuntui että pojan on nyt hyvä olla. Se kai on tärkeintä?