Maanantaista maanantaihin, yhdeksän viikkoa hetki ja päivä kerrallaan.

Tiedän että perunkirjoituksen päivä pitäisi päättää mutten pysty. Tiedän että vaatelaatikko olohuoneen nurkasta pitäisi purkaa, mutten pysty.

Kirjoitin eilen salaisuudesta, erilaisuudesta, siitä että on yritettävä olla jotain muuta kuin sisin on. Pojan ikäluokka on kasvanut suvaitsevaisemmaksi kuin omani, he eivät välttämättä näkisi asiassa mitään ongelmaa. Itseni ikäisille miehille aihe on jostain syystä kuin punainen vaate.

Poika piti pienistä ja tummista tytöistä, lapsista ja eläimistä. Jollain toisella lailla pojankin täytyi tuntea olevansa erilainen, riittämätön. Miksi muuten hän olisi kuvitellut ettei kuitenkaan kykene täyttämään ammattinsa vaatimuksia?

Hän iloitsi löytäessään samanhenkisen yhteisön, yhteiset harrastukset ja aatemaailman. He opiskelivat ja juhlivat yhdessä, jakoivat onnistumisen ja väsymyksen tunteet. Miksi sitten oli niin vaikea jakaa epävarmuuden tunteita, kertoa niistä vain kauempana asuvalle ystävälle?

Pappi on korostanut moneen kertaan ettei syyllisyyttä siitä etten tiennyt pojan ajatuksista saa tuntea, että olemme täysin sen varassa mitä toinen haluaa itsestään paljastaa, kuinka paljon kertoa.

Toisaalta ymmärrän sen, toisaalta jätin niin monta kysymystä kysymättä.