Aselain tiukennusta ja kriisipalvelujen lisäämistä pohtivat viisaat poliitikkomme, eivät niinkään syitä miksi aseeseen tartutaan tai palveluja tarvitaan.

Helinä Siikala pohti tapansa mukaan hyvin mielenkiintoisin ajatuksin eilisessä Hesarissa Jokelan murhenäytelmää. Havahdummeko maailman mielettömyyteen, siihen, mihin suuntaan olemme menossa, vasta näin äärimmäisten tekojen äärellä. Entä jos yhä useampi kokee toivottomuutta ja lakkaa uskomasta tähän järjestelmään? Entä jos he ovatkin oikeassa, jos suuntamme on täysin väärä?

Merja Vanhanen kuulutti arjen sankaruuden arvostusta, sitä ettei hyvän ja mielekkään elämän tarvitse niin ihmeellistä olla. Miksei meille enää tavallinen, normaali arkinen elämä riitä? Tai varmaankin omani ikäisille riittääkin, mutta millaista arvomaailmaa lapsillemme tarjoamme?

Olen paljon miettinyt pojan kuoleman jälkeen tätä asiaa. Millaista elämää ja mitä asioita pidimme tavoittelemisen arvoisina, mitä me vanhemmat esimerkillämme viestimme. Toiselle kaikki ulospäin näkyvä, nykyelämään kuuluva elintaso äärettömän tärkeää, toinen taas metsissä kulkeva hajamieli.

Puhutaan pehmeämmistä arvoista, kotitöistä tai tasa-arvosta mitä tahansa uskon vahvasti että isän arvomaailma ja arvostus on pojille tärkein, tavoiteltavin ja samalla vaikein osa. Äidin mielipide ja hyväksyminen ei riitä, ei se malli jota hän mieheksi tarjoaa. Se malli oli meilläkin liian kaukana, myös koulutuksen antamasta, siitä mitä poika itse ihannoi.

Eräs kirjoittajista kritisoi kirkon toimintaa sekä tässä että aiemmissa kriiseissä, piti niitä vain mainostemppuina. Näinkö kyyninen maailmamme on? 

Kriisiapua ja ryhmiä pitäisi perustaa lisää, tarjota apua sieltä ja täältä. Mitä pahaa on siinä että sitä tarjoavat ne joille suru ja murhe on jo ennestään tuttua, liki jokapäiväistä työtä? Ihmiset jotka ovat tottuneet muuhunkin kuin virastoaikaan, jotka pystyvät toimimaan heti.

Ehkä olen turhan negatiivinen, mutta saadakseen täällä kriisiapua on soitettava lukuisia puheluita, haettava sitä vain virastoaikaan ja otettava vastaan aika joka työntekijän kalenterista viimein löytyy. Tiedettävä puhelimessa etukäteen tarkka osallistujamäärä, vaikka tuskin saa edes läheisilleen kerrottua mitä on tapahtunut.

Mutta mehän koemme ja elämme kukin parhaamme mukaan, haemme apua sieltä mistä osaamme. Miten sitten käy heille jotka eivät osaa tai pysty?

Marraskuinen metsä, kirkastuva aamu, pieni pakkanen. Koiran haukku mäkirinteessä, muuten hiljaista. En ole erityisen uskonnollinen ihminen, silti "auta minua tahtoosi tyytymään."

1057993.jpg