Kaiken surun ja epätoivoin keskellä on äärettömän lohdullista kokea ettei kaikki hyvyys ja välittäminen ole hävinnyt. Kaikkia ei työ tai elämä ole vielä kovettanut.

Heille tahdon kiitokseni esittää, heidänkin avullaan ollaan menty hetkestä toiseen.

Poliiseja jotka hoitivat työnsä, sen mitä piti, kauniisti, arvokkaasti, inhimillisesti.

Naapurissa asuvaa vanhempaa naispappia joka iltayhdeksältä oman työpäivänsä jälkeen istui luonamme niin kauan kuin tarvitsi.

Pappia jonka luona tänään kävimme, isän lapsuusystävää joka siunaa pojan. Pappia joka myös kunnioittaa pojan vakaumusta ja lupaa toimia sen huomioiden.

Heistä kumpikaan ei sanallakaan viitannut pojan kirkosta eroamiseen, ei puhunut Herran tahdosta eikä tarjonnut uskonnollista sanomaa.

Vain aikaa muistella poikaa, käydä viimeisiä päiviä läpi, purkaa suruaan. Sitä että viimeiset sanani pojalle olivat ettei kannata tulla. Ei kannata, koska tein viikonloppuna tuplavuorot.

Uskon siihen että jokaisella on aikansa ja päivänsä täällä, ennalta määrätyt ja päätetyt. Silti kuvittelen että jos olisin ollut kotona sunnuntai-iltana niinkuin yleensä, poika olisi lähtenyt jo silloin eteenpäin, ei lykännyt menoaan maanantaiaamuun.

Uskon kohtaloon mutta silti syytän itseäni, niinkuin muka voisin olla sitä voimakkaampi. Syytän, sillä tarvitsen jonkun jolle huutaa että se oli helvetti sinun syysi.

Samoin kiitän teitä. On helpompaa jakaa surua vieraiden kanssa kuin nähdä toisenkin tuska ja järkytys. Täällä ei tarvitse yrittää olla yhtään vahvempi kuin on.