Ystävä seisoo surutalon eteisessä itkien, täynnä myötätuntoa ja murhetta. Hän murehtii suuresti poismenoa, sitä että joku joutuu nyt helvettiin.

Näin hän ajattelee sillä hän on harras uskossaan. Hän ei voi ymmärtää että joku eroaa kirkosta, kääntää selkänsä pelastukselle.

Hän itkee vuolaasti meidän puolestamme, sitä ettemme voi enää tavata rakastamme tuonpuoleisessa.

Hän halusi tulla lohduttamaan meitä, kertomaan ettei mitään pahaa olisi tapahtunut jos poika olisi jäänyt kirkon helmaan.

Hän tyrmistyi kuullessaan että papit kävivät luonamme, eivät erotelleet laumaansa mustiin ja valkoisiin lampaisiin, toivat vain nenäliinoja ja luvan muistella kaikkea hyvääkin.

Hän ei käsittänyt miksen keittänyt kahvia vaan kehoitin poistumaan. Miksen halunnut rukoilla yhdessä oman sieluni puolesta vaan surra omalla tavallani.

Ystävä kulkee kylillä ihmetellen käytöstäni, sitä etten ymmärrä omaa parastani enkä suostu hyväksymään että tämä oli Herran rangaistus.