Syksyisiin metsäreissuihin kuuluu tulenteko, makkaranpaisto ja nuotiolla turinointi. Joku virittää kahvipannunkin, kiireettömyys kuuluu näihin hetkiin. Savu kohoaa kutsuvana, tiedottaa naapureille että täällä lisätään päiviä elämään. Vanhan sanonnan mukaan näet metsäpäiviä ei elinikään lasketa.

Tulenteon lyhyen oppimäärän antoi aikoinaan karjakeittiön padan uuni, syventävän öljykamiina ja savuttava hella. Jos 17 vuotiaana muuttaa omilleen niin toki yhden kamiinan opettelee nuohoamaan, hellan oikut kesyttämään. Taisi olla vain kaksi kertaa kun täytyi yöpyä äidin tykönä, tuulettaa yön yli. Viisaana ymmärsi olla nauramatta, ja nokihan lähtee naamasta kun tarpeeksi hankaa.

Metsäretken tyttären kanssa ei näillä pohjilla pitänyt olla mikään ongelma, eväät ja tikut reppuun ja menoksi.

Myöhäissyksyn aamu oli tihkuinen ja harmaa. Metsä oli märkä, kuusenoksat valuttivat pisaroitaan ja sammal upotti saappaan alla. Tytär vielä siinä iässä että luotti äitiinsä, hieman epäluuloa tosin ilmeessä kun nuotiota ruvettiin kasaamaan. 

No, nuotio saatiin kasaan, savua runsaasti, liekkejä ei niinkään. Makkaran väri muuttui, lämpötilakin hieman. Tunti, toista paistettiin, hiljaisina syötiin. Tyttärestä tuli kasvissyöjä, isäntä tarkisti palovakuutuksen. Ei ollut meillä eksymisen pelkoa, hyvin kuulemma näki missä leireillään, kauaskin.

Metsästysseuran tulentekijä jäi pari vuotta sitten eläkkeelle. Hyvälle meidät totutti, aina iloisesti räiskyvä nuotio valmiina viluisten passimiesten tulla. Se onkin monelle miehelle kova paikka, arvostelevan yleisön edessä tulta viritellä. Yhdelle jos toiselle tuli asiaa pusikkoon, kännykkää räpläämän tai makkaratikun tekoon. Missä sitä nykymies tulen tekoa harjoittelee, saunatkin kohta kaikilla lämpiävät nupista kääntäen.

Ensimmäisten jahtiviikonloppujen jäljiltä vaatteissa on vielä kutsuva, mieto savun tuoksu. Marras- joulukuulla, muutaman räntäsateisen ja savuavan taukohetken jälkeen, jättää ne suosiolla ulkoeteiseen, siirtyy makkarasta muihin eväisiin.

Mutta ne syksyn ensimmäiset tulet, kirpeän kuulaana syyspäivänä. Tuohisista kohoavat savut, metsästä kantautuva ajokoiran riemukas haukku. Siinä on taikaa, hohtoa, siinä on jotain mitä aina kannattaa odottaa.