Eiliseen katsoin harvoin ennen, tulevaisuudesta en osannut enää huolta kantaa. Nyt kulkee ajanlasku koko ajan mukana, viisi viikkoa sitten keikahti maailma nurin. Näin se kai aika sitten kulkee, päivästä toiseen, viikosta seuraavaan.

Olin kolme päivää reissussa. Savossa koiranäyttelyssä, Tampereella tyttärellä. Isäntä houkutteli mukaansa, arveli maisemanvaihdoksen tekevän hyvää, Erkin paremman puoliskon työmatka sattui muuten sopivaan suuntaan.

Näyttelyihin en olisi välittänyt lähteä, mutta kuinka vastustaa viimeistä reissua Ladan kyydissä? Volvo-aikaan on sitten siirrytty täälläkin, semmoiseen maastokelpoiseen malliin.

Tytärtä oli ihana tavata. Siinä me toisen anopin kanssa lenkin jälkeen istuimme, viinilasit kädessä, vain katsellen kun nuoremmat touhusivat, valmista odotellen.

Tytär tajusi miksi minua itketti kun lapsista tuli puhe. Poika piti lapsista, halusi niitä monta, vävy ei ainuttakaan.

En tiedä miksi se tuntui niin haikealta. Onko tämä maailma nyt niin hyvään suuntaan edes menossa, tulevaisuus sen turvatumpaa tai parempaa. Ehkä kuvittelen että voisin vielä antaa jotain, saisin rakastaa pientä ihmistä, korvata kadotetut vuodet.

Eihän se niin mene. Ei poikaa kukaan voi eikä pidäkkään korvata, ei se ole oikea syy toivoa pieniä. Se on vain se ei koskaan, niin moni asia on nyt ei ikinä enää, ei koskaan enää.