Kun kerran Erkkikin tienpäällä pehmenee rakkaudesta kirjoittamaan niin toki kauniina kevätaamuna- varsinkin kun vapaat alkaa- on oiva tilaisuus herkistellä lisää.

No myönnetään, herkistelyt ja hellät sanat on jätetty lapsille ja vanhuksille, romanttisinta on ajella kuutamossa tutkimassa onko haaskalla liikettä tai hirviä tien vierillä, tällä luonteella. Kerran erehdyin kysymään yhdeltä mieheltä kun näin kynttilät pöydällä että onko täällä usein sähkökatkoksia, no, seuraavalla kerralla käydessä ne oli vaihtuneet taskulamppuun, oikein nelipatteriseen. 

Rakkaudesta olisi voinut aikoinaan lapsille puhua enemmänkin, oli ja on sellaista enempi teon tasolla olevaa, mutta ehkä sen tietävät sanoittakin.

Meidän suvun naisissa on joko geeneistä tai kasvatuksesta johtuen niin vähäinen miellyttämisen tarve, itsenäisyyttä ja itsepäisyyttä sitäkin enemmän ettei rakkaus perinteisessä mielessä oikein istu sananakaan suuhun. Ainakaan kukaan ei tunnusta.

Tokihan rakkautta päivittäin löytyy, miten voi olla rakastamatta mäyräkoiraa joka lämmittää yöllä koko selän, nuolaisee aamulla poskesta ja tuijottaa palvovasti, olkoonkin että tietää niin saavansa makkaraa.

Mutta eikö rakkaudessakin saamisesta ole kyse, itsekkäästi ajatellaan että kerran minä   rakastan niin täytyyhän miehen sitten jotenkin se suuri tunne ansaita, se pyyteettömyys häviää vuosien myötä jonnekkin.

Kerron esimerkin. Vuosia sain aina joululahjaksi kutisevan minikoon nailonhepeneen vaikken sellaista halunnutkaan. Mies väitti antavansa sen rakkaudesta, mutta itsekkäistä syistään, ei siksi että minä ilahtuisin. Kymmenen unelman jälkeen hermostui ja osti XXL koon vaaleanpunaisen flanellipaidan, ihanan vaatteen. Myöhäistä se silloin jo oli mutta on edes yksi syy muistella hyvällä, toistakymmentä talvea flanelli on toiminut mainiosti.

Tämä parisuhdehomma on muutenkin metkaa seurattavaa. Me naiset pidämme itsestään selvänä että on lukuisia luvallisia syitä kiukutella ja olla hankala. Ei siinä mitään, syytä onkin välillä tuuletella, mutta annas olla jos mies käyttäytyy samoin. Eihän sillä voi millään olla kerran kuussa niin huonoa oloa, ei niin paskamaista pomoa tai kertakaikkisen uuvuttavaa työpäivää. Ja rakastaako se edes enää kun on noin kamala?

Pitkään aikaan puhuttelevin oli naisen kirje perheterapeutille (oli Eevassa) jossa hän kysyi miksi miehen pitäisi antaa talvilomallaan mennä Lappiin metsälle kun viikon saa jo syksyllä metsästellä, eikö miehen pitäisi arvostaa vaimoaan ja viettää kaikki lomat yhdessä? Itsestään selväähän on että talouden pitää kestää reissut mutta sitten. Miksi lomat pitäisi sitten viettää vain niinkuin vaimo tahtoo? Mennä etelään, kierrellä retretit, asuntomessut sun muut vain koska se häntä miellyttää? Se pyhä perheyhteys vai yleinen mielipide että ne ovat oikeita lomakohteita- vai siksi että ne todella ovat hänelle sitä oikeaa lomaa?

Kai se rakkaus sitten on kykyä kuunnella, rivienkin välistä, mikä toiselle on hyväksi ja tarpeen.

Mutta onko se sitten uhrautumista? Ei kai sekään voi oikein olla jos aina vain toinen myötäilee, muttei se aina pahastakaan ole.

Kai se on vain sitä että toinen liikuttaa tunteita, menköön sitten raivosta epätoivoon tai silkkaan iloon kun vain näkeekin toisen, tuntee kuitenkin joka päivä elävänsä!

Voi se olla sitäkin että viis välittää mitä muut ajattelevat tai ovat suhteesta mieltä.

Että jos se rakkaus olisi halu ja kyky antaa toiselle tilaa ja ymmärtää mitä toinen tarvitsee jaksaakseen taas eteenpäin?

Mutta onko sellainen mahdollista?

Sisko kolmonen laittoi sähköpostia. Vessa ei vetänyt, vesipumppu hajosi, uusi kesti pari viikkoa ja sippasi sekin, kaikki vettä käyttävät härvelit jumissa, mies jäämässä työttömäksi ja itse teki kahta hommaa. Mutta se kirjoitti että ihanaa kun aurinko paistaa ja linnut laulaa. Siellä on rakkautta tai sitten siskolla ei ole enää hermoja ollenkaan.

Siitäkö se onkin kyse, että jos tuvassa ei toimi niin mennään pihalle.