Aamulenkillä luonto oli täynnä ääniä, nuori fasaanikukko seuraa vailla. Mäyräkoirille oli yllättävän helppo opettaa ettei kylän puolikesyjä fasaaneja saa jahdata tai haukkua. Mutta miten suhtautua innokkaana perässä tepsuttelevaan kukkoon? Koirat vilkuilivat ällistyneinä vuoroin minua, vuoroin lähestyvää kukkoa. Harmi ettei ollut kameraa mukana.

Tarpeettomien keksintöjen listalle voisi puolestani mainiosti liittää purkkiserpentiinin, vai mikä lie oikealta nimeltään. Niitä kirjavia nauhoja on kuitenkin nyt jo pitkin kylää. Niinkuin paljon muutakin roskaa.

Miten ihmisistä on tullut näin sottaisia ja välinpitämättömiä ympäristönsä suhteen?

Kotona tajusin kuinka turha on väittää että talvi on pitkä ja kestää liian kauan. Sain jouluservetit päälleni kaapista joka oli tarkoitus siivota talven aikana, ennen kevättöitä. Miten se muka niin sukkelaan meni?

Viikonloppuna teimme talkoilla metsästysseuran nuotiopaikoille polttopuita, tänään poltimme porukalla sänkipellot. Taisi siinä savustua koko kyläkin samalla.

Mietin katsellessani mustaa peltoaukeaa ettei pahinta ehkä olekkaan väsymys, murhe, pelko, suru, ahdistus tai tuska. Ehkä pahinta on sittenkin jos mielen valtaa täydellinen autius ja tyhjyys.

Koleassa kevättuulessa mustan maan yllä kuului vain yksinäisen kuovin ääni.