Kiitos naapurin ikivanhan ruohonleikkurin heräsin eilen ajoissa. Sen ääni on ainoa päivisin unta häiritsevä tekijä, varsinkin pöristessään edestakaisin melkein ikkunan alla.
Pelto oli kuivunut perunan kylvökuntoon, kasvimaakin vielä alkutekijöissään runsaiden sateiden takia. Kasvihuone kastelua vailla joten
Sisko2.n tuomat mansikantaimet kyytiin ja menoksi.

Matkalla kuuntelin outoa kolinaa. Vanhan auton huonoja puolia, jatkuvasti rapsahtaa joku paikka. Nyt oli lampun lasi putoamaisillaan, onneksi kesti isännän pihaan asti. Miten sekin yllättäen voi irrota?
Hyviin puoliin kuuluu sitten se että korjaus yleensä onnistuu kotoa löytyvin osin, eli teippien, rautalangan ym.n vastaavan avulla.

Joka vuosi kitkiessä ja harventaessa, itikkalauman pörrätessä ympärillä, mietin onko isossa kasvimaassa mitään järkeä. Silti kevätkesän mullan tuntu ja tuoksu saa aina ostamaan vielä muutaman siemenpussin lisää.

Viiniköynnös näyttää viihtyvän yhtälailla avomaalla kuin kasvihuoneessa, talvehtikin hyvin sekä kellarissa että seinustalla.
Okahulluruoho iti onneksi viimeinkin, olisin varmaan istuttanut varoiksi kaiken astiasta nousevan. Tytär toi siemeniä eikä minulla ollut aavistustakaan millaisia taimia niistä piti tulla. Ja nyt vasta tajusin että tokihan kuvia tämänkin härvelin kautta löytyy, kirjoittaminen siis auttaa aina.

Mäyris kaiveli apuna sipuleille kuoppia ja jahtasi sammakoita, aurinko lämmitti selkää, multa varpaita. Lauantai-illan alakulo alkoi hellittää.

Kesken tavallisen päivän tai illan suru vyöryy päälle yllättäen, pelkkä sana, lause tai musiikki laukaisee sen. Anneli Saaristo lauloi konsertissaan jostain elokuvasta haikean kaunista sävelmää. Pääskysistä, pesän rakentamisesta, hoivaamisesta, siitä että syksyn tullen poikaset lähtevät, lentävät pois.
En muista sanoja, vain ajatuksen. että näin sen kuuluukin mennä.
Me hoidamme, huolehdimme, kasvatamme maailmalle lähtöön, yritämme varmistaa että siivet kantavat.
Yritämme parhaamme ja silti joku aina putoaa.

Jonkin lehden kolumnista jäi mieleen ajatus siitä että ei meiltä nykyvanhemmilta rakkautta puutu. Meiltä puuttuu vain kyky olla tarpeeksi ja oikeasti läsnä, kuunnella ja syventyä lapsiimme kunnolla kun niin monta asiaa ja menoa, mediaa ja touhua, on jakamassa aikaamme ja huomiotamme.
Osui ja pisti.

Maanantai, kolmetoista viikkoa pojan lähdöstä.
Enää viikko tyttären lomaan ja tuloon.

Yksi papoistamme herää auringon noustessa, tai viideltä viimeistään. Liike ja touhu alkaa heti, ja sitä riittää. Aamulla hän malttoi hetkeksi istahtaa viereen, katsoi kauniisti silmiin ja totesi "se on tää karjalaine veri semmonen et se ei kauaa paikallaa kestä." Kai se karjalainen perimä jossa itku ja nauru ovat herkässä ja lähekkäin vaikuttaa minussakin.