Luin lehtijutun sekä yhden mielipiteen itsemurhista. Ne jäivät pyörimään mieleeni, herättivät lisää kysymyksiä. Sekä halun jälleen kerran väittää ettei yhtä, varmaa ja yleispätevää totuutta kukaan tiedä, tuskin sitä edes onkaan.
En jaksa uskoa että itsetuhoisuus olisi jotenkin synnynnäinen luonteenpiirre, että se pelkästään selittäisi tekoon päätymisen.
Vai sitäkö järjettömällä kaahailulla, juopottelulla tai ääriolosuhteisiin suuntautuvilla extremeretkillään suuri osa kansasta hakee?
Voisin kuvitella että näihin ajavat monet muutkin syyt.
Ja tuskin kuolema edes käy mielessä kaasua painaessa tai kossupulloa korkatessa. Ainakaan oma.
Liian vahva hakeakseen apua, turvatakseen muihin. Vai liian heikko kestääkseen vastoinkäymisiä, tätä mitä elämäksi kutsutaan.
Voiko sen noin vain valita? Päättää itse että olen riittävän vahva, sillälailla sopivasti. Että liian heikko en ainakaan.
Paljon voi vaikuttaa se miten lapsena on kasvatettu, opetettu ja millaisia kokemuksia ympäristöstä on saatu.
Mutta ei sekään koko totuus ole.
Miksi toiset elämä karaisee, toiset murtaa?
Aiemmin tein päivävuoroa osastolla jossa asuu pitkiäkin sairaalajaksoja läpikäyneitä, henkisesti sairastuneita ihmisiä. Alkuvaiheessa osasto myös kuului meidän yökiertoomme.
Ihmisen mieli on ihmeellinen. Miten pienestä se saattaa liukua sivuraiteille, harhautua, sairastua.
Eikä siihenkään usein löydy selitystä.
Tai valinnanvaraa. Nyt en enää ahdistu, masennu, kuule harhoja, tuskastu.
Niinkuin sen voisi vain itse päättää.
Ehkä se mikä itseäni eniten surettaa on usein esitetty mielipide siitä kuinka pienistä, turhista syistä itsemurhaan päädytään. Kun elämä kuitenkin pääosin näyttäisi olevan kunnossa, korjattavissa, että onhan sitä apua ja neuvoja jos minkälaista saatavilla.
Että miksi pitää vain luovuttaa, tuottaa surua muille, kai sitä nyt on vaikeaa ollut itse kullakin eikä tässä silti ole edes harkittu moista.
Mutta kun me emme oikeasti tiedä.
Hän näki elämänsä ja tulevaisuutensa niin toisin kuin me muut. Näin sanoi pappi puheessaan.
Me emme tiedä miten, emmekä miksi.
Me emme tiedä mitä mielessä liikkuu silloin kun otetaan ratkaiseva askel, kun mieli ylittää rajan jolloin paluuta ei enää ole.
Tyhjyyttä, autiutta, tunnetta että on vieras aivan oudossa maassa.
Täydellistä uupumusta, tuskaa,
vai vain pelkkää yön pimeää?
Meillä voi olla vain kalpea aavistus.
Toivoisin että ennenkuin pitää itsemurhaa helppona tienä, pakenemisena, tai vain jonkin tietyn tyyppisten ihmisten ratkaisuna muistaisi ettei vain yhtä totuutta ole.
Ei tässä niinkuin ei monessa muussakaan asiassa.
On vain jokaisella oma tarinansa, erilailla rakentuneet ja rakennetut.
Kiitos kaikille teille jotka olette tämän ymmärtäneet.
torstai, 15. toukokuu 2008
Kommentit