Omaishoitaja-asia on sikäli läheinen aihe että käyn pari kertaa kuussa naapurissa tuuraamassa, samoin useamman vuoden hoidin isännän äidin asioita. Myös moni joka tietää missä olen töissä kyselee hoitopaikoista, ja miten niihin pääsee tai saa omaisensa. Otos on pieni mutta antaa aika ankean kuvan yhteiskunnan avusta- ja meistä auttajista.
Naapurin mummon ajatus on kirkas ja hän seuraa tarkkaan maailman tapahtumia, liikuntakyky vain on huono. Pappa hoitaa kaikki käytännön hommat, vain muutama yhtä iäkäs sukulainen on elossa. Ainut apu jota kunta pystyisi tarjoamaan on ateriapalvelu, sitäkin tuotaisiin vain mummolle.
Nyt kaikki sujuu hyvin mutta tulevaisuus huolestuttaa.
Aikanaan mammaa vaivasivat alkava dementia sekä halvauksesta jäänyt heikko liikuntakyky. Hoitopalaverissa viranomaisten ja mamman kanssa oli tarkoitus päättää avun tarpeesta ja hoitopaikasta. Kotisairaanhoitajan mielipiteellä ei ollut mitään arvoa, ei omaistenkaan. Päättävä taho luetteli pitkän litanian tukitoimia ja hienoja termejä, taputti mammaa olkapäälle ja kysyi että eikös kuulostakkin hyvältä?
Mitäs siihen toinen muuta osasi kuin nyökkäillä. Niinpä papereihin sitten kirjattiin että vanhus haluaa asua kotona. Olkoonkin että kysyi heti tilaisuuden päätyttyä että "mitä ne oikein höpisivät, en mie ymmärtänny mittään".
Ja pahinta oli että ne todella uskoivat tehneensä oikein, hoitaneensa asian hyvin. Kukaan ei edes halunnut varmistaa ymmärsikö mamma yhtään mitään koko jutusta tai edes mitä päätettiin.
Tulevaisuus huolettaa montaa ikäihmistä. Eikä kotona loppuun asti asuminen suinkaan ole kaikkien toivelistan kärjessä. Tärkeintä olisi saada apua silloin kun sitä tarvitsee, sellaista kun tarvitsee, yhdeltä luukulta eikä vain nippua palveluseteleitä kouraan. Turvallinen olo, tietoisuus että apu on lähellä eikä saavu vain tietyllä kellonlyömällä.
Mamma pääsi viimein vanhainkotiin, kaaduttuaan tarpeeksi monta kertaa ja kuivuttuaan kesällä pahoin. Hoitaja nosti aamulla tuoliin, avasi verhot, toinen toi päivällä ruokaa ja kolmas nosti illalla pois. Siinä yksin kökötti koko päivän. Työn takia ehdin silloin vasta iltaisin auttamaan. Mutta saihan olla kotona, pärjäsi tai ei, niinkuin kuulemma suurin osa haluaa.
Eilen tuurasin yhden vuoron töissä, katselin ja kuuntelin tyytyväistä porukkaa. Ei turvapuhelin ja tekniikka koskaan korvaa toisen ihmisen läsnäoloa, juttuseuraa eikä se kerro kymmentä kertaa missä oma sänky on. Senkin löytyminen on välillä iso ilo.
Kommentit