Töissä kesken pahimman kiireen soi puhelin. Itkuinen ja tuskainen pieni ääni. Älä ole äiti vihainen mutten voinut mennä kouluun, sormi on niin kipeä. Se jäi koulutaksin oven väliin, eikä avainkaan meinannut kääntyä lukossa. Sattuu.

Äiti, äiti, kani on kuollut. Vaikka kuinka yritin luudalla huitoa en saanut ajettua koiraa pois, se oli liian iso ja vihainen. Ikinä ei oteta uutta kania jos se koira tulee uudestaan. Äiti, koska tulet töistä kotiin?

Enkelitaulu, peili, ukkelijuliste. Poika tuijottaa niitä. Pieni, kiharainen pää, surulliset silmät. Kukaan ei rakasta minua, ei oikeasti.
Voi kulta, vaari oli jo vanha ja sairas, eikä sitä tiedä vaikka mummo vielä paranisi. Jannen perheen täytyi muuttaa kun niiden isän työpaikka vaihtui. Me erotaan, mutta ei kumpikaan lakkaa sinua rakastamasta, ei ikinä. Äidillä on nyt töissä tosi kiire mutta vielä se helpottaa, usko pois.

Kappeli on kauniisti koristeltu, istumme etupenkissä. Poika nousee, tarttuu kantoliinaan, nostaa. Jännittää, itkettää, mutta tämä täytyy tehdä. Papan tähden. Sehän on miehen osa, jaksaa ja kantaa.

Kiharat ovat poissa, hartiat levenneet mutta hymy entisenlainen, leveä ja valoisa. Nyt kasvoilla on kuitenkin tuskainen irvistys. Haen apteekista rakkolaastareita, sivelen repun painanteisiin rasvaa. Marssin sen ylimääräisen lastin kanssa koko matkan vaikkei kukaan olisi uskonut, itsehän hukkasin pakinkin metsään. Ei olisi tarvinnut, mutta en mennyt kyytiin vaan marssin!

Helmikuinen ilta on pimeä ja hyisen kylmä. Poliisi  kysyy jotain. Mitä?  En minä tiedä, enää mitään.

Vain muistot, kuvat, laatikossa ja mielessä kulkevat.
Kipu kulkee edellä, tekee surulle tietä.