"Menetys kulkee kuin aaltoina, välillä helpottaa ja toisinaan taas tulee sellainen surun aalto, isompi tai pienempi. vahvempi tunne menetyksestä ja kaikesta. En ole vieläkään oppinut siihen, etten ajattelisi soittavani sille tai ottavani sille vaikka valokuvaa jostain tai muuta sellaista, mutta nykyään osaa jo itseään tehokkaammin muistuttaa, ja se tuntuu ehkä pahemmalta.

Voihan myös olla, että nyt tavallaan kun ensin oli se alkushokki, sitten siitä toivuttiin ja keskitettiin kaikki voimat elämisen jatkamiseen, että nyt kun se rykäys on tehty, ollaan muka normaalisti ja kesäkin vain kulkee eteenpäin, muu maailma pyörii radallaan, iskee se väsymys siitä, että tätä se nyt sitten on. Että viime kuukaudet ei olleetkaan mitään poikkeustilaa, vaan nyt pitäisi vaan aina vain jaksaa eteenpäin vaikka kuinka pinnistettiin silloin."

Niin, näin se nyt sitten menee, tältä tuntuu.

Elimme niin monta vuotta, vaikeaakin, tiivisti kolmisin, selvisimme ja pärjäsimme. Tiesimme mikä saa toisen raivostumaan, mikä ilahtumaan, mistä nauttimaan. Ehkä meille kehittyi vähän omanlainen huumori, omat tapamme nauttia pienistäkin hetkistä.

Ilosta ja hyvistä hetkistä leikkaa osan pois juuri se ettei niitä enää jaeta kuin ennen, että kaiken alla suru kulkee mukana ja ohessa.

Me rakennamme arkea ja juhlaa nyt uusin kuvioin. Ehkä se väsyttää eniten ja jättää välillä sanattomaksi.