Puhelin soi kesken makeimman uniajan. "Mikähän miul on kun huimaa ja tekee nii pahaa, pitäsköhän miun päästä lääkärii?"

Puin kiireesti, nappasin avaimen taskuun ja poljin vauhdilla kilometrin matkan hiljaista, aamuhämärää tietä. Mamma oli sentään jo 82, onneksi aika hyväkuntoinen ikäisekseen.

"Ai kato, sie tulitkii sopivast aamukohville, just keitin. Ota pullaakii. Huono olo, miulko?"

Pimeässä hapuilin puhelinta käteen. "Tiiätsie tääl palaa varmast, hälytin huutaa niin hirveest. Tuu joutuu! Ai ulos, mite mie tuonne yksin lähen?"

Onneksi oli lämmin - ja pimeä, vedin vain takin yöpuvun päälle. Vasta matkalla mietin oliko niissä vanhusten rivitaloissa edes hälyttimiä, eikö ne luvanneet tulla vasta ensi viikolla asentamaan?

Mamma istui keinutuolissa ja tunki pumpulia korviin. Herätyskello rämisi pöydällä. "Vaan nythä myö keitetäänki kohvit kun tulit."

Väsytti, silmiä ei meinannut saada auki. Puhelin soi. "Kuule kun miul on hirviä hätä mis se poika on. Oot sie nähny? Kun se ei vastaa ees puhelimmee."

Mietin mitä sanoisin. Että se poika veti töpselin seinästä käytyään tarpeeksi monena aamuna kohvilla ennen viittä. Että sitä varmaan nukuttaa eikä se oikein ymmärrä mitä siun korvien välissä tapahtuu. Lohduttelen vain että taitaa työpäivän päälle nukuttaa niin makeasti ettei se kuule, kyllä se taas illalla tulee käymään. Niinkuin joka ilta ennenkin.

"Nyt miut on kuule unohettu tänne kokonaa. On on, tänä aamun ei oo kukaa käyny eikä tuonu miun lääkkeit, kui mie nyt selviin?"

Huokaisen ja selitän. Kello on vasta 5, ne lääkkeet tuodaan kyllä ajallaan, sitten kahdeksalta. Ihan varmasti muistetaan, ei takuulla unohdeta!

Istun surevien omaisten kanssa, käydään hautajaisjärjestelyjä läpi. Puhelin pirisee vaativasti. Pyydän anteeksi, vastaan vain ihan nopeasti.

"Voisit sie millää tulla auttamaa? Mie kun en löyvä mistää saksii enkä virkkuukoukkui. Mie oon ettint joka puolelt, onkhaa tääl käyny rosvoi? Uskallanks mie enää ollakkaa tääl? Mitä jos hyö tulloot uuestaa?"

Selitän rauhallisesti että olen nyt töissä, täällä kaupungissa. Tulen linja-autolta suoraan, etsitään sitten yhdessä. Tai käyn kaupassa. Ja ovihan on ollut lukossa koko päivän. Eikös telkkarista ala kohta kotimainen elokuvakin.

"Kuulet sie mite tää telkkar huutaa, mist tän toosan saa hiljaseks? Voi pannahiin, nyt se män iha sekasii. Mist miu pitäs painaa?"

Sidon viimeistä krysanteemikimppua kun puhelin soi. Itkuinen ääni josta ei tahdo saada selvää.

"Kun mie kaatusin enkä pääse millää ylös. Tähä puhelimee just yletyin ittein raahaamaa. Pääset sie auttamaa? Mikä ranneke? Mis miul semmone on? Mut sielthä voip tulla iha vieras ihmine, mitä seki meinaa kun mie täs lattial makaan?"

Vatkaan kakkutaikinaa, vuoka on vielä voitelematta. " Mie en nää mittää, oot sie siel, tuliks tää oikiaa paikkaa?"

Silitän vapisevaa kättä, ambulanssimiehet häärivät ympärillä. Lievä infarkti, kyllä tästä selvitään, lepäilet sairaalassa vähän aikaa.

Iltapäivällä havahdun, ollut oudon hiljaista koko päivän. Siivoukset tehty, kohta pääsee saunaan. En saa rauhaa jollen lähde heti katsomaan.

Mamma on aamulla autettu keinutuoliin. Verhot on avattu, aurinko on lämmittänyt huoneen kuumaksi. Mamman posket hehkuvat vaikka silmissä on väsynyt ilme.

"Voisit sie antaa juomist kun mie en ylety tuoho mukii enkä uskalla täst lähtee etten taas kaau?"

Maanantaina soitan vihaisena vanhustentaloista vastaavalle johtajalle. Tai hädissäni, olen tänäänkin kotona vasta iltamyöhällä.

"Me täällä katsottiin niitä anoppisi papereita ja todettiin että kyllä hän pärjää vielä riittävän hyvin. Ja hyvänen aika, eikö nyt jokainen halua asua kotonaan mahdollisimman pitkään? Lisää apua? Nythän on päätetty että siellä asuvien palvelutarjonta kattaa vain aamu- ja iltakäynnin. Tokihan heillä on myös se hälytin, palvelukeskuksesta tulee sitten joku katsomaan kun ehtii." 

Vielä vuosienkin jälkeen muistan miten mamma istui keinutuolissa, itku silmässä. " Eiks ne huoli minuu sinne vanhainkottii, pittääks miun tääl yksin kaik päivät selvitä? Et sie vois soittaa johkuu?"

Sytytän kynttilän mamman haudalle, monta syntymäpäivää on jo vietetty vain näin.

Yritinhän minä, montakin kertaa. Vain törmätäkseni pisteytyksiin, tilan ja paikkojen puutteeseen, ihmettelyyn mikseivät omaiset voi huolehtia. Siis me isännän kanssa.

Pyyhin lumet havujen päältä hymyillen. Mamma ei muistanut enää loppuaikoina kuka sukulaisista eli, kuka ei. Mikä päivä oli, tai oliko aamu vai ilta. Mutta kun mamma pääsi puhelimen ääreen hän kyllä muisti mistä napista piti painaa.