Ågren runoili myös näin:

"Sinne tänne kiemurtelee polku, sillä ei ole päämäärää, vain aie."

Omat polkuni ovat harvoin johtaneet alkuperäisten suunnitelmien mukaisiin paikkoihin, elämä on tarjonnut hyvinkin monenlaisia käänteitä. Vaikeitakin, mutta aina on jollainlailla selvitty.

Lastensa elämästä vain toivoisi helpompaa, selkeämpää ja kivuttomampaa. Haluaisi tasoitella tietä ja varjella kolhuilta.

Muistan kun tytär murrosiässä suuttui estelyihini, epäili etten luota tarpeeksi. Oudon vaikeaa oli selittää ettei siitä ole kysymys, vain halulta suojella niin pitkään kuin mahdollista.

Eihän se tietenkään mahdollista ole, eikä oikeinkaan. Jossain vaiheessa elämä kolhii kuitenkin, näyttää nurjat puolensa.

Kuvittelin että lapsistani kasvoi riittävän vahvoja, että olivat oppineet luottamaan sekä itseensä että minun apuuni.

Joku oli sanonut tyttärelle että jos ihminen haluaa lopettaa itse elämänsä hän on kuolemansairas, sairas tavalla johon ei enää apua löydy.

Päivittäin näen työssäni mieleltään sairastuneita. Meillä on hyvä, kaikkien mittareiden mukaan palkittu hoitokoti. Silti en millään kestäisi nähdä läheistäni siellä. En nyt, kun tiedän.

Diakonissa soitti taas tänään, kerran hän on käynytkin. Pystyn käymään töissä, jotenkuten kaupassakin, koirien kanssa lenkillä. Mutten pysty kohtaamaan niin suurta myötuntoa kuin kirjaston tutun virkailijan katseessa on , tai välittyy diakonissan äänestä.

Hän haluaisi käydä taas läpi ensimmäisiä viikkoja, hetkiä ja muistikuvia. En tiedä kumpi on parempi, laskea kaikki kerralla mieleen vai vain pieni pala kerrallaan.

Hyvää tekevä on kuitenkin vanhuksen katse, täynnä iloa ja luottamusta kun aamulla autan vaatteet päälle, käytän vessassa ja tarjoan aamupalaa, kampaan tukan ja napitan villatakin. Kyllä tämä tästä, tämäkin päivä taas.