Se kesä oli poutainen ja lämmin, iltaisin auringon laskiessa kalliot ja metsät hehkuivat kultaisina. Sinä kesänä ei ollut hyttysiä, ei ukkosta, ei huolta koulusta eikä huomisesta, ei kiireen häivääkään.

Pojan käsivarsi ympärillä oli lämmin, kainalossa tuoksui uusi maailma. Lehmukset ja haavat kahisivat ympärillä, vain lintujen hiljainen liverrys kuului. Kivi alla oli sammaleinen ja pehmeä. Poika lupasi pitää aina huolta ja hyvänä, elämä oli toivoa täynnä.

Se oli täydellistä ensisuudelmaan asti. 

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin nainen oli aivan loppu, niin kuin olivat avioliitto ja lasten unelmatkin . Uni kiersi kaukaa, öisillä teillä metsien keskellä nainen käveli ja mietti miten tähän oli tultu, miten tästä eteenpäin.

Mies oli vielä vieras, erilainen ja jollain lailla niin tuttu kuitenkin. Se pysäytti auton metsän laitaan, laski koiran ulos ja nosti repun selkään. Sää oli loppusyksyn ankea, tihkusateinen, maisema harmaa. Tuulessa talven tuntu.

Se teki tulet keskelle metsää, koira teki mitä sen kuuluikin. Aika pysähtyi, vain metsän äänet ja palavat puut. Tällainen minä olen, vain täällä oma itseni, niin oudolta ja hullulta kuin tämä voi vaikuttaakin, näin se sanoi.

Vieläkään en aina tiedä onko se oikea mies minulle, mutta metsän lumo, rauha ja hiljaisuus, nousevan auringon hetket, hämärtyvä taivas puiden yllä ja nuotion lämpö, ne pysyvät.