Yhdeksässä kuukaudessa ehtii valmistautua äitiyteen. Ei kuitenkaan siihen kaikenvoittavaan ja ihmeelliseen rakkauden tunteeseen jonka vauva herättää.

Yhdeksässä kuukaudessa ehtii tottua arkeen ilman poikaa. Ei kuitenkaan syntymäpäivään, nimipäivään, jouluun. Hiljaisiin viikonloppuihin.

Viimeisinä raskausviikkoina toivoo vain että aika kuluisi äkkiä, samalla odottaa kärsimättömänä ja jännittyneenä tulevaa uutta elämää.

Näinä viikkoina, kuukausina, tänä syksynä, elän vain yhden päivän kerrallaan. Riittää että tänään kaikki mikä on jäljellä on hyvin, tai kunnossa, tallessa, tavoitettavissa.

Vauvan vaatteita katseli ihmetellen, noin pieniä, niin sieviä. Mietti onko muistanut hankkia kaiken tarpeellisen, riittävätkö nämä.

Katselen vaatehuonetta. Se on liian täynnä, siellä on liian isoja vaatteita, liikaa tavaraa. Mutta ei mitään minkä voisi heittää pois, ei vielä.

9 kk. Siinä ajassa olen nähnyt jo monta muutakin surevaa vanhempaa, sisarusta, ystävää. Suru on löytänyt täälläkin moneen kotiin kesän ja syksyn mittaan. Kysymättä heiltäkään sopiiko tulla, otatteko vastaan, saanko asettua asumaan.

Pojan entinen luokkatoveri. Löytyi uusia syöpäpesäkkeitä, paljon. Kun pahimman piti jo olla ohi. Miten hän kestää, jaksaa, löytää toivoa? Ei heiltäkään kysytty käykö tällainen kohtalo, näin tuskia täynnä oleva elämä.

Ehkä kaikki elämässä valmistaa ja vahvistaa meitä tulevaan. Ehkä vuodet hautaustoimistossa opettivat näkemään elämän arvaamattomuuden. Sen, ettei mitään järjestystä ja lähtövuoroja ole, ei kysytä kuka olisi valmis, ei lasketa kuinka monta pientä jää itkemään, kuinka paljon elämää elämättä.

Ehkä nykyinen työni on näyttänyt kuinka vaikeaa on taistella takaisin arkeen kun psyykkinen terveys horjuu tai katoaa. Kuinka tärkeää on yrittää pitää kiinni elämästä, huolehtia itsestään ja läheisistään. Ja silti ymmärtää etteivät kaikki jaksa. Sairaus ei lupaa kysy, asettuu se sitten mieleen tai ruumiiseen.

Lujimmin tartun ajatukseen että viimeinen rakkauden tekomme on kantaa se taakka jota poika ei enää jaksanut. Elämä.

Rakastaa niitä joita hänkin, elää eteenpäin. Vaikka vain päivä kerrallaan.