Elämässä on monenlaisia päiviä, paljon niitä jotka vaihtaisi pois ja unohtaisi, onneksi myös niitä toisenlaisia. Perjantai oli täydellinen päivä. Minun mielestäni.

Aamu koiran kanssa kasteisessa metsässä. Tuuli ajoi pilvet pois auringon edestä ja tanssitti ensimmäisiä keltaisia lehtiä. Niitä, jotka piilottivat kanttarellit ja pilkuttivat upottavan sammaleen, muistuttivat kuinka lähellä syksy jo on.

Puhtaassa kodissa tuoksui sienipiirakka, kello mateli iltapäivää. Kohta, kohta voisi lähteä tytärtä vastaan.

Jopa huoltoaseman ilmanpainemittari oli suosiollisella tuulella. Ja venttiilit, nekään eivät temppuilleet. Vaikka oli useampi auto jonossa.

Tytär näytti täydelliseltä, huolettomasti totesi että sieltä Lontoosta silloin tein löytöjä. Ja täydelliseen aikaan saavuimme myös siskolle, nosteli juuri perunakattilaa pöytään.

Ne nauroivat, sisko ja tytär, minun ajamiselleni ja touhuilleni. Niiden naurua oli ihana kuunnella. Samoinkuin istua vierivieressä saunan pehmeissä löylyissä, sukeltaa kirpeän viileään veteen, uudestaan ja uudestaan.

Auto tuoksui kotimatkalla omenoilta, niiden suhteen luonto on sateisenakin kesänä ollut ylenpalttinen. Tytär ajoi, varmasti ja rauhallisesti. Keltä lie oppinut? Tai sitten tarpeeksi kyydissä pelännyt.

Oli jo pimeää kun nostelimme omenoita toisen siskon eteiseen. Keittiössä jokaisella kännykkä vieressä, minulla myös konjakkilasi. Viimein puhelin piippasi. Kilistimme, me isotädit! Ja pikkusisko, siitähän tuli nyt mummo!

Kotimatkalla katselimme tyttären kanssa tähtiä. Meillä oli kylläinen ja hyvä olo.

Koti oli hiljainen, kaikki järjestyksessä ja paikoillaan. Hetken.

Ennen nukahtamista ajattelin poikaa. Kuolemaa, ja vastasyntynyttä, pientä punatukkaista tyttöä. Elokuun lapsia.

Meidän perheemme ei enää ole täydellinen, ei tule koskaan enää olemaan.

Mutta tälläisiä päiviä, täydellisen kevyitä ja onnellisia pieniä hetkiä, näitä meillä on.

Ajattelin mitä poika olisi tästä päivästä ajatellut ja sanonut. Ainakin hänen viimeisimmissä viesteissään ystävälleen oli toive että pitäisimme toisistamme huolta.

Ehkä tämänpäiväinen olisi hymyilyttänyt häntä. Sillälailla tutusti, vähän huvittuneesti, ja saanut hymykuopan poskeen.

En muista enää kumpaan.

Ei se haittaa, ei minun muistojeni tarvitsekaan olla täydellisiä. 

Se ei niiden arvoa vähennä.