Kelloja käännettiin eteenpäin, jotenkin nurinkurisesti vanhukset heräävät entistä aikaisemmin. Aamuvuorolaisen tullessa puolet oli jo pukeissa, aamupalan nauttineina.

Toisaalta se oli hyvä, ajatukset pyörivät muissa asioissa ja oli lohdullista nähdä niin tyytyväisiä ja onnellisia ilmeitä. Yksinkertaiset asiat riittävät, kuivat ja puhtaat vaatteet, lämmin puuro, aamukahvi, hymy ja silitys, halaus. Yövuoron paras hetki, rauhallinen ja kiireetön aamujuttelu.

Kaipasin metsään. Kiipesin korkeimmalle kalliolle, annoin tuulen puhaltaa. Aurinko lämmitti, jäkälä oli kuivaa selän alla. Taivas oli pilvetön, luonto äänetön. Siellä oli hyvä ja rauhallinen olla.

Jossain runossa on lause "sinä olet taivas, minä olen maa, tuulessa saatamme koskettaa." Näinkö se meni?

Ensimmäiset viikot päällimmäisenä pyöri kysymys miksi, syyllisyyden tunteet, järkytys.

Nyt minulla on vain niin ikävä.