Kauniita kommentteja kipu-muistoihin, kiitos niistä. Muutama ajatus lisää, sellaisia joista löydän itse lohtua ja voimaa.

Ehkei surun tarvitsekkaan kadota, riittää ettei se aina ole pinnassa. Tytär kuvaili surua aallokoksi. Välillä suuremman aallon riepoteltavana, välillä liki tyynessä. Ranta on kaukana mutta tuntuu että jalat yltävät jo pohjaan.

Ehkei surussa ole mitään pelättävää, ehkä se auttaa kulkemaan muistoissa ja muistuttaa mitä hyvää meillä on ollut. Kun elämämme on täysin muuttunut, miksi meidänkään pitäisi tuntea niinkuin ennen?

Ehkei kipu ole pahasta, ehkä se viestii että itse elämme. Voimme hyväksyä pojan päätöksen, senkin että itse valitsemme ja elämme toisin.

Miksei syyllisyyttä saisi tuntea? Menneeseen ei tarvitse takertua, täytyy ymmärtää ettei silloin osannut tehdä toisin, kyennyt sen enempään. Silti voi miettiä pystyisikö nyt tekemään jotain paremmin, sanomaan läheisilleen ne sanat joita ennen piti itsestään selvinä. Kun totuus kuitenkin on että valinnoistani maksoi moni muukin.

Ehkä voi vain elää päivän kerrallaan, huomisesta huolehtimatta. Jokaisesta päivästä löytyy ilon aiheita, pieniä, onnelliseksi tekeviä hetkiä. Niinkuin tänä aamuna kuudelta. Pappa huokaisi tyytyväisenä "kyl tekköökii lämmin pesuves hyvvää", toinen kumarsi ja väisti, "tietä kauneudelle."