Maalla vappua ei sen kummemmin ole juhlittu, hyvä vapaapäivä vain teettää kouluikäisillä perunan lajittelua tai vasikka-aitaa. Toki ilmapallot ja simaa saatiin, munkkejakin äiti paistoi.

Vuosiin en ole mitenkään päivää valmistellut, enkä aikonut nytkään. Aamusta lähtien päivä tuntui takkuiselta, siivous tökki, mieli oli matalalla, varvasta kivisti.

Kaikki vanha kannattaa muuten säilyttää, yllättäviä tarpeita aina ilmenee. Löin viikolla selkäpenkin rautakulmaan pikkuvarpaan, kynnen reunaan tietysti. Pari päivää kävelytin irvistellen koiria, sitten älysin soittaa tienpäällä-Erkille. Hänen mainoslauseensa on jo vuosia ollut " mitä ei meiltä löydy ei sitä kukaan tarttekkaan". Löytyihän sieltä, pari numeroa isot lenkkarit. Pienestä voi joskus ihminen olla onnellinen.

Toisaalta ymmärrän nyt hieman myös mihin masokismi perustuu. Joskus fyysinen kipu on helpompi kestää kuin psyykkinen, keskittyä vain sen kestämiseen. Kaksi kilometriä menomatkaa tuntui pakottavalla varpaalla takaisinpäin tullessa kahdeltakymmeneltä.

Niin, se vappuaatto. Onneksi sain sähköpostissa neuvon lähteä matkalle, ihan muihin maisemiin. Se ei käynyt, mutta korvikkeeksi mikrotin popcorneja, otin päälle siideriä, makasin kaukosäätimen ja mäyräkoirien kanssa sohvalla sekä rähisin oikein kunnolla isännälle. Kunnon vappumeininkiä siis.

Aika säälittävää, oikeastaan, mutta olo oli tänä aamuna paljon parempi.

Vapun vietto jatkui kunnon marsseilla, hirvikoiran kanssa kymppi, pikaiset kahvit ja mäyriksien kanssa toinen perään.

Mimmi, narttupentu, söi kaukosäätimen, muuten meillä on tänään hyvin leppoisa ja rauhallinen tunnelma. Väsyneitä kaikki, hyvällä ja normaalilla lailla.