Näin kauniisti muisti Hallatar blogiani. Kiitos ystäväni!

1245074449_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Itse olen muistanut vähemmän kauniisti sekä nykyisen vuodatuksen toimivuutta että kesäistä luontoa. Varsinkin kärpäsiä, ja erityisesti yhtä tiettyä jota olen kaksi päivää antaumuksella jahdannut. Aamulla sain sen teljettyä pesuhuoneeseen, ei ainakaan tänään hypi nenällä kesken unien.

Syksyä ajatellen osumatarkkuus on huolestuttavasti kateissa. Pitäisiköhän askarrella sellainen harsokangashaavi johon kärpäsiä ennen pyydystettiin? En kehtaa edes kertoa mitä niille sen jälkeen tehtiin.

Pakinaperjantai haastoi kirjoittamaan nettinörteistä. Minulla olisi käyttöä yhdelle sellaiselle, saisi neuvoa kaikki niksit joilla tämän nykysysteemin kanssa pärjää. Sellaiselle, jonka pokka pitäisi kysyy miten tyhmiä tahansa, ja joka näyttäisi kaikki uudet, tarvittavat konstit.

Kärpänen ja vuodatus ovat silti vain pikkujuttuja. Vähän isommista puhuttiin siskon kanssa aamu/päiväkahveilla eilen. Siitä miten kovilla moni yrittäjä ja esimies nyt on, ja kuinka paljon tai mitä sen takia täytyisi hyväksyä, ymmärtää ja sietää. Jonnekkin ne paineet tietysti puretaan, vaan onko parhaansa yrittävä ja moneen venyvä työntekijä sittenkään oikea osoite?

Arvostan työkavereissani paitsi asennetta myös korkeaa työmoraalia, sitä että kaikki sovittu ja tarpeellinen on taatusti tehty. Mutta entä sitten kun kaikesta venymisestä ja joustamisesta huolimatta saa kuulla ettei sekään riitä, tai ettei vastaavaa tahtoa löydy ylemmältä taholta ollenkaan. Väistämättä joskus tekee varmasti mieli laskea rimaa, ainakin kun näytetään ovea vaikka peräisi vain lakisääteisiä etujaan.

Harmittaa, vaikka kiitos yövuorojen seuraan tapahtumia vain sivusta.

Harmittaa, että olemme niin ymmärtäväisiä, kilttejä ja nössöjä että tyydymme vain jupisemaan keskenämme. Ja lohduttamaan että haukut saa kukin vuorollaan, ei se sen kummempaan koskaan johda.

Niinkuin ei tämäkään, joten paras painua vain peiton alle.