Elämä on usein epäreilua.  Uusi rakennekynsi rapsahtaa heti poikki, kaupasta puuttuu mielileipä ja makkara, kengistä oikea koko.

Ja jossain purraan pelkkiä kynsiä leivän sijaan.

Epäreilua että naapuri tuli juuri etelästä ja vaihtoi silti taas autoa. Omassa lottokupongissa oli kerran 4 oikein, Tukholmaa kauemmas ei tänäkään vuonna matkusteta. Polkupyörässäkin on vain 3 vaihdetta.

Jossain haaveillaan että joku auttaisi kerran kesässä parvekkeelle.

Epäreilua että toiset vain mennä porskuttavat kun oma arki uppoaa harmaisiin rutiineihin. Opiskelevat, harrastavat, vaihtavat työpaikkaa.

Joku pelkää kaikkea. Elämää, muita ihmisiä, epäonnistumisia. Niin paljon että elää kuin kahleissa.

Epäreilua että toiset etsivät epätoivoisina työtä ja toiset uupuvat sen äärelle. Epäreilua miten epävarmaa oman työpaikan säilyminen on, epäreilua että johtajat vain hymyillen ilmoittavat vetäytyvänsä kotiinsa Englantiin rentoutumaan.

Ja miten epäreilua etteivät päättäjät tee mitään!

Epäreilua että vaikka kuinka tekee parhaansa niin lapset vain kiukuttelevat. Eksyvät väärään seuraan, eivät harrasta mitään kehittävää eivätkä pärjää koulussa.

Jossain kuunnellaan hiljaisuutta syli tyhjänä.

Epäreilua että menettää rakkaansa. Miten suunnattoman epäreilua kun pitäisi silti vain jatkaa elämää.

Jossain joku menettää koko perheensä, jossain lapsetkin elävät koko ajan menetysten, sodan ja kuoleman keskellä. Vailla toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Epäreilua ettei saanut mahdollisuutta hyvästellä, ei kertoa miten paljon rakastaa. Epäreilua ettei voi enää kysyä miksi.

Ja miten moni kuolee kenenkään kysymättä perään. Kenenkään huomaamatta.

Kun elämä on näin suunnattoman epäreilua eivätkö edes vetoketjut voisi toimia kuten pitää?