2028926.jpg

Kynttilä palaa isoäitini, mamman, muistolle. Hänen mukaansa tytär on nimetty, häneltä sain vahvat eväät elämään. Häneltäkin.

Isäni haudalla kynttilää sytyttäessäni tunsin myös syvää kiitollisuutta. Meitä rakastettiin, ehdoitta.

Kiven päällä pieni varpunen, sekin siihen jo asettunut. Niinkuin meidänkin mielemme, uskomaan ettei poika enää koskaan tule.

Tällaisina päivinä mietin sitä ettei pojalla ole omaa hautakiveä. Mutta hänellä on sen sijaan monta sammalkiveä, jäkäläkallio ja tähtitaivas vielä lisänä. Jotenkin, jollain oudolla tavalla hän on niin lähempänä samoja tähtiä, samaa taivasta.

Hautausmaalla kynttilämeri, parkkipaikka vielä illallakin täynnä. Mietin miten saataisiin samalla lailla kalenteriin päivä jolloin muistettaisiin lähellä olevia. Kaiken kiireenkin keskellä pistäydyttäisiin hetkeksi.

Toisaalta, jokainen sammaloituneen kivimuurin sisällä lepäävä saattaa myös muistuttaa heistä. Hetkistä, joita oli jakamassa joku muukin.

Osaltaan siksi etsin lukulasit ja reseptikansion esille. Meidän suvussamme syödään yhdessä, sekä ilon että surun hetkillä. Kakku saattoi hieman lätsähtää, mutta kermavaahtohan sen kätkee.

Meillä sitä kuorrutusta ei pinnalla ole, eikä tarvitakkaan. Monesti puhumme joukolla päällekkäin, välillä jokainen eri asiaa, usein asian vierestä.

Tänään muistin heitä jotka jo lähtivät, mutta yhtä lailla tunsin kiitollisuutta että niin moni on vielä saanut jäädä.

Näiden kauniiden sanojen jälkeen kukaan ei kai kehtaa huomenna sanoa ääneen että piimäkakku olisi saanut olla uunissa hetken kauemmin tai vadelmakakun tilalla olisi hyvinkin voinut olla se perinteisempi kermajuttu.