Elämähän on tunnetusti yhtä juoksua, joidenkin mielestä siinä on jopa jotain järkeäkin. En totisesti kuulu tähän ryhmään, vaikka olen toki joskus juossut minäkin. Helsingissä opin.

Aikoinaan, sen sisäkkö- ja apukarjakkovuoden jälkeen, muutin pääkaupunkiseudulle opiskelemaan. Pakollisten harjoittelujen ajaksi päädyin asumaan yhden lapsiperheen kotiin.

Perhe oli umpiruotsalainen, oikein mukava ja touhukas. Ja heillä oli kova huoli miten minun vapaa-aikani kuluisi, etten vain eksyisi mihinkään paheiden teille. Sentään vasta 18v, ujo ja viaton maalaistyttö.

Taisin olla tupakkalakossa silloin, enkä viitsinyt kertoa että asuin jo omillani, ja luonani viikonloppuisin myös mies.

Niinpä he keksivät että voisin alkaa harrastaa lenkkeilyä perheen isän ja naapurin miehen kanssa. Samalla oppisin kulkemaan ympäristössä, saisin vaihtelua koulukirjojen pänttäämiselle, ja pysyisin sitten varmaan paremmin lapsienkin perässä.

En tietenkään kehdannut kertoa että inhoan juoksemista. Tai osannut muotoilla sitä kyllin nopeasti ja kohteliaasti ruotsiksi. Niinpä päädyin Pirkkolaan kahden keski-ikäisen, verkkaripukuisen ja silloisen minäni mielestä aika vanhan ja paksun miehen kanssa.

Miehet hölkkäsivät edellä, minä läähätin perässä. Ei ollut varaa jäädä jälkeen, olisin taatusti eksynyt sinne polkujen ja reittien sekamelskaan. Eikä kyllä antanut luontokaan periksi, minähän olin sentään kovaan ruumiilliseen työhön tottunut maalaistyttö!

Välillä ne kurkkasivat pysyinkö perässä ja huutelivat orkar du, ska vi stanna?

Korvissa suhisi, rintaa pisti, jalat tärisivät - saattoiko niille vastata muuta kuin tottakai jaksan, antaa mennä vaan! Mokomat papat, mitä ne oikein luulivat olevansa.

Tunnetusti tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Niin ne hölkkäsivät menemään, kääntyivät vielä pitemmälle reitillekkin. Eivätkä enää paljon peräänsä vilkuilleet.

Yhdessä pitkässä, loivassa nousussa oli jo hilkulla etten huutanut että nyt riittää, odottakaa. Ei vain tullut enää kuin pihinää. Pari nuorta kaveria ohitti minut säälivästi hymyillen, kehoittivat huilaamaan hetken. Olin kuulemma huolestuttavan punainen.

Kotona lenkkikaverini kehui että olipas hieno reissu, innostuttiin mekin kerrankin juoksemaan kunnolla kun oli kannustavaa seuraa. Väsyttääkö kovasti? Jaa minuako, mikä muka?

Sillälailla se loppukesä ja syksy kuluivat. Ne juoksivat edellä, minä perässä. Ja juoksivat aina sitä pitempää lenkkiä, satoi tai paistoi. Voi helvete ja satans pärkele taisi minulta lipsahtaa muutamankin kerran.

Varsinkin siinä pitkässä nousussa, varsinkin aina niiden nuorten kavereiden ohittaessa minut alentuvasti hymyillen. Miten ne sattuivatkin joka ilta samaan aikaan pururadalle.

Sitten perheen isä ja naapuri lähtivät työmatkalle. Ensin ajattelin nauttia kunnolla, en edes vilkaisisi koko viikossa Pirkkalaan päinkään. Parin illan jälkeen päätin kuitenkin lähteä ihan vain pienelle lenkille.

Juoksin ajatuksissani, pikkuhiljaa huomaamatta vauhtia kiristäen. Mutkan takaa edelläni vilkkui juokseva parivaljakko. Aika nuoria, aika hyvän näköisiä, aika kevyen ja hyvän näköinen askel. Aika tiukkaper.. kuntoisia. Aika tutun näköisiä itseasiassa.

Tuli se pitkä ja loiva nousu.

Ohittaessani käännyin hymyilemään niin kauniisti kuin ikinä osasin.

Niin keveästi ja nopeasti ei askel ole koskaan kulkenut, kuulin kuinka niiden puuskutus hiljeni ja vilkaistessani näin etteivät ne kestäneet yhtään perässäni.

Innostuinko lisää? En. Lopetin juoksemisen.

Minulle riitti tieto siitä etten enää eksyisi.