Nämä vapaat ovat menneet melkeinpä nukkuessa. Perjantaina sentään selvisin metsästysseuran kokouksen sihteerin hommista, lauantaina hirvilaskennasta. Tänään vein koiria metsälle, isäntää päivystykseen.

Liki 30 vuotta on värikalvontulehdus vaivannut isäntää, kerran, pari vuodessa iskee ärhäkkänä päälle. Silmälääkärin reseptit mukana vastaanotolta piti selvitä äkkiä.

Kesti ja kesti. Lääkäri, kuulemma nuori tyttö, (eli mitä vain 20 ja 40 väliltä) ei millään uskonut valmiiseen diagnoosiin koska ko. tulehdukseen ei hänen oppiensa mukaan kuulu roskan tunne silmässä. Siinä sitten aikansa kinasivat, potilastiedot tietysti jumittavan koneen takana. Kompromissina lääkäri viimein suostui kirjoittamaan puolet lääkkeistä reseptille. 

No, ehkä hän toimi oikein, ei vain osannut kyllä kertoa mikä muukaan tauti olisi kyseessä. 

Olen kovasti miettinyt tuttavaperheen jaksamista, pojan kuolinilmoitus oli tänään lehdessä. Ehkä tuoreempi suru siirtää omaa taka-alalle, ehkä heidän tunteisiinsa osaa eläytyä liiankin hyvin. Tai sitten se tuo kaiken taas lähemmäs.

Vuosi sitten katselimme pojan kanssa hänelle netistä asuntoja, lainalaskurilla järkevintä vaihtoehtoa kuukausieräksi, tutkimme pankkien tarjouksia.

Vuosi sitten.

Tänään katselin mäeltä yli sumuisen aukean, harmaan, hiljaisen ja liikkumattoman maiseman. Sumun läpi ei näkynyt taivasta eikä takana kohoavaa metsää.  

Se oli kuin mennyt vuosi. Siellä takana kuitenkin taivas ja metsä, äänet ja elämä.

Ehkä tietoisuus siitä auttoi meidät tästäkin vuodesta läpi.