Tähän mennessä loman parasta antia ovat olleet vieraat, eli tilaisuus istua ja herkutella oikein ajan kanssa lähisuvun seurassa. Äitikin ehti piipahtaa, ja siinä metsästyskuvia katsellessa saatiin ainakin yksi huolenaihe häneltä pois. Kummallista tämä elämä, että vasta nyt.

Olen pienestä maalaistalosta, neljästä tyttärestä vanhin. Alakouluajoilta totuin kulkemaan isän mukana töissä, tekemään kaikenlaisia ulkohommia. Toki olin muutenkin vähän villimpää sorttia vaikka mamma sitkeästi yrittikin koulia minusta yhtä siistiä ja kilttiä kuin naapurissa asuvasta serkkutytöstä. Muistan kuinka mamma osti minulle sukuloimaan lähdettäessä rimpsupöksyt ja vaaleansinisen juhlamekon. Ne olivat pihkassa ja likaiset jo ennenkuin ehdimme linjuriin hypätä.

Äiti huokaisi hirvikuvia katsellessaan että kai teistä sitten tuli tuommoisia kun pienen ikänne kuuntelitte miten isä toivoi että saisi taloon edes yhden pojan. Sitä toivetta yrititte aina toteuttaa.

Se kuulosti tosi omituiselta, varsinkin kun isä oli hyvin kiltti ja lempeä mies. Meillä oli hirmuinen lauma kissoja ja kaneja, kukaan ei raatsinut niitä lopettaa. Ja vaikka toki kuuntelimme haaveita pojasta ei koskaan tullut mieleenkään ettei kelpaisi myös tyttönä. Ihan omanlaisenaan.

Kysyin sitten äidiltä että lähtisitkös itse mielummin metsään vai jäisitkö sukkia parsimaan tai ikkunoita pesemään. Eli kyllä se ulkona oleminen aina tupatyöt voittaa! Varsinkin kun siihen jo pienestä pitäen oppi.

Kummallisia murheita me äidit mukana kannamme. Vaikka ne ehkä hyvinkin todellisilta tuntuvat.

Monenlainen oppi on tänä syksynä ollutkin tarpeen, isännän kädet eivät ole vieläkään kunnossa. Lääkäri totesi ettei ymmärrä miksi ne kipeytyvät ja turpoavat, lähetettä eteenpäin ei toki voi kirjoittaa. Ja ainahan on Burana, sitä vain aamuin illoin.

Yksityiselle olen yrittänyt toimittaa, turhaan. Toki ajatuksessa jokin mättääkin. Verovaroin ylläpidetään terveyskeskusta ja sitten diagnoosit ja hoito pitäisi hakea yksityiseltä jos apua meinaa saada.

Eli talvirenkaat vaihdoin tänään isännän autoon. Samalla totesin että naisihmisen pitäisi todellakin omistaa edes yksi kirkkaanpunainen kynsilakka. Sekä pohdin palautteen lähettämistä autotehtaille.

Itse hommahan on simppeli ja suht nopea. Vaan miksei jo tehtaalla maalata selvästi erottuvaa merkkiä kohtaan johon tunkki on tarkoitus asettaa? Nyt saa möyriä ja kurkistella sitä sovitellessaan ihan turhaan.

Jaa se lakka? Kas kun siinä avaimessa on neljä koloa joista vain yksi avaa juuri tämän auton mutterit. (Isä ei ollut myöskään automiehiä joten termit ovat ehkä vain hieman sielläpäin) Eikä se avain isännän huokailuista huolimatta aina heti osunut oikeinpäin käteen. Eli sen sopivan pään voisi merkitä punaisella, muistan tämän vain aina vasta kun homma on esissä. 

Renkaiden vaihdon ansiosta myös loput isännän ikkunoista tuli pestyä. Siinä kun käsistä tuli niin mustat ja rasvaiset että kunnon liotus oli tarpeen, sillä vasta renkaita pestessäni muistin että onhan talossa hanskojakin.

Kuurata piti myös Esteri. Se päivysti aikansa autoa toiveikkaana, totesi sitten ettei tänään taidakkaan päästä metsään ja lähti pellolle myyräjahtiin. Viikossa tuli vettä liki sata milliä, eikä se enää mihinkään haihdu tai valu. Esteri totisesti näytti siltä että kuoppia oli kaiveltu oikein urakalla, ja myös niitä kuopan pohjia.

Mukavaa viikon jatkoa!