Esson tietotoimisto kertoi villisiasta joka oli pyörinyt jänisten ruokintakatoksilla. Tokihan semmoisen ihmeen jäljet täytyi nähdä, ei muuta kun hankia hiihtelemään.

Kuka tahansa tarhuri ottaisi siitoseläimeksi kyseisen karjun, oli niin isot jäljet. Mietin niitä tutkaillessa nopeinta peruutusreittiä, ovat joskus aika äkeitä. Vaan ei sitä missään näkynyt.

Kuten ei onneksi ketään muutakaan kun jäisessä alamäessä suksi lipsahti.

Eikä onneksi silloinkaan kun rämmin vähän isomman vievän pohjalla, jää ritisi ja vieressä lainehti, penkka upotti mutta eipä siihenkään kehdannut jäädä.

Vaan tulipa mukavasti hiki.

Mietin kotiin hiihdellessä muutamia tuttujani ja heidän kaipuutaan uusiin kokemuksiin. Yksi suuntaa Huippuvuorille hiihtämään, toinen laskuvarjon kanssa korkeuksiin, kolmas kiertää maailmaa matkalaukku aina valmiina.

Eipä siinä mitään, antaa mennä jos siinä rinnalla maistuu arkikin, mutta jos aina ahdistaa ja on pakko olla liikkeellä vain sen takia että joltain tuntuisi-onko se harhakuva siitä millaista elämän pitäisi olla ja miltä tuntua vai kiire ehtiä nähdä ja kokea kaikki kiinnostava? Niinkuin aika loppuisi kesken.

Ihailen ihmisiä jotka osaavat nauttia arjesta- ja saavat sen vielä sujumaankin, osa jopa tyylikkäinä tukka ojennuksessa.

Ai se kassi?

No, poika tuli viikonlopuksi, olin pakannut siihen eväitä.