Sivuaskel eilisessä kommentissaan, työkaveri illalla soittaessaan, palauttivat taas mieleen sen miltä me olemme säästyneet, mistä eniten lohtua hakeneet ja saaneet. Meille jäi ehjä, kaunis muisto. Muistoihimme ei liity sairautta, tuskaa, vaikeita vuosia, vain kuva terveestä, reippaasta ja komeasta nuoresta miehestä. Pojan elämähän tuntui loppuun asti etenevän hyvin, muu on vain meidän kuvitelmaamme. Totuutta emme saa koskaan tietää. Me muistamme vain arkussa valkoisissaan nukkuvan pojan, levolliset, rauhalliset, tuskattomat kasvot. 

Miten yleensä pystyy seuraamaan lapsen vaikeaa sairautta, kipuja, toivon ja epätoivon vaihteluja? Työkaveri kertoi että he ostivat mökin hienolta paikalta, pikaisesti päätetyllä kaupalla. Perheeltä jonka pienissä lapsissa on vaikea reuma, pitkiä sairaalajaksoja vaativa. Reuman ennuste on huono, jo sananakin se tuo kivun ja tuskan mieleen. 

Miksi siis suremme, itkemme ja ikävöimme, poikahan saattoi itse päättää elämästään, sen suunnasta ja päätepisteestä?

Oma syyllisyys, vajavaisuus, sen myöntäminen ettei tämän parempaan pystynyt, tämän enempää ymmärtänyt, se meitä vaivaa. Tai ehkä pitäisi puhua vain minusta, muiden ajatuksista en varmasti tiedä. Ehkä itkemme myös sen tähden.

Ehkä kuolemassa satuttaa eniten se kuinka paljon on asioita joita ei voi enää jakaa toisen kanssa, ne jäävät kuin vajaiksi. Ajattelemme tyttären kanssa kuinka poika olisi nauttinut jostain jutusta, kuinka tämäkin pitäisi hänelle kertoa, tästäkin kysyä mielipidettä, tännekin yhdessä mennä.

Ehkä pelkäämme myös unohtavamme, että muistot katoavat ja haalistuvat. Kuinka kaunis Hallattaren runo olikaan:

"muista minua, kun puhumista ei enää yhteisistä, tulevista, muista ainoastaan."