Teille kaikille edelliseen postaukseeni, 5 vuotta, kommentoinneille lämmin kiitos! Tekisi mieli sanoa paljon muutakin, mutta viime aikoina sanat ovat olleet aika vähissä, ajatukset niin monissa muissa huolissa.

Sinulle, H, osanottoni. Suuresta menetyksestäsi on vielä niin vähän aikaa että lupaukset siitä kuinka aika tuo lohdun tullessaan ja helpottaa surua tuntuvat varmaan kovin vaikeilta uskoa.

Niinpä toivon sinulle vain paljon jaksamista surumatkasi alkuun. Toivon että joku on kulkemassa kanssasi, että jostain löydät edes hieman lohtua, toivoa ja valoa päiviisi.

Olen tätä kautta tutustunut moneen lapsensa menettäneeseen äitiin, ja viestitellyt heidän kanssaan. Jos haluat voin lähettää sinulle listan muitakin blogeja, olen usein löytänyt niistä juuri ne ajatukset joita kohti itse vasta hapuilen.

Minulle voit kirjoittaa ihan mistä vain, osoitteeni on irmelin.blogi@gmail.com . Jos vain hitusenkin voisin olla avuksi ja tueksi.

 

Gmailiin löysin viimein osoitteen joka oli vielä vapaa, muu muuttoni on puolestaan aivan kesken. Osoitteesta ja suunnasta alkaen.

Miten ihmeessä tämä on niin kovin vaikea asia?

Tai oikeammin, mihin katosi taito puhua suoraan vaikeista ja aroistakin asioista? Miksi me isännän kanssa niin kovin herkästi tulkitsemme jo ensimmäisestä sanasta toisemme aivan väärin?

Kun on liian tuttu, tai luulee tuntevansa toisen jo läpikotaisin, käy mielessään keskustelut jo etukäteen läpi. Ärsyyntyy valmiiksi, asettuu puolustuskannalle poteroihinsa ja miettii mistä ei ainakaan tingi.

Tai mistä on näiden vuosien aikana jo joutunut tinkimään. Vaikka tikulla silmään sitä joka....

Kyllä me sitä yhteen muuttoa edelleen vakavasti harkitsemme, mutta. Niin, kehtaanko edes tunnustaa kuinka eniten hiertää ajatus siitä että tämä olisi vähän niinkuin pakon sanelema juttu. Vaikka se ikä ja aikakausi piti olla jo kaukana takana jolloin oli ylipäätään pakko tehdä jotain.

Olen aina hymähdellyt romantiikalle, tunteellisille kynttilätuokioille ja turhille sanoille. Ja nyt en osaa päättää miksei tämä järkiratkaisu kuitenkaan tunnu menevän ihan oikean kaavan mukaan.

Todennäköisesti olen vain saanut liikaa aurinkoa viettäessäni 3 vapaapäivää ulkona hangilla.

Todennäköisesti tämä on vain kohtalon kiero kulmapotku, meille rutiineihimme jämähtäneille tervetullut herätys havahtua pohtimaan sitä mihin oltaisiin muuten menossa.

Tai sitten muuten vain aika kiero temppu. Veikkaan että suku kallistuu tämän viimeisen kannalle.

Niin, ja ajatuksen siitä että kirjoittaisin puhumisen sijasta näistä asioista isännälle olen hylännyt jo alkuunsa. Kokeilin kerran, vuonna - 97, enkä vieläkään käsitä miten viestini saattoi tulkita niin väärin.

Jaa että joitain asioita voisi kokeilla uudelleenkin? Tai valita sanamuodot vähän toisella tavalla.