Yksi onnellisesti päättyvä, lemmestä kertova tarina kuuluu Juhannukseen, valmiin lakiesityksen kunniaksi olkoon tämä.

Seurasin muutaman vuoden poikaa päivittäin, kiitos huoltoaseman asiakkaille varatun penkin, muutaman ravilehden ja takahuoneen kahvipannun. Variksenpelätiksi kutsuivat, pitkä, hontelo takkutukka, laahusti kumarassa vanhoissa housuissa menemään, hiljaa puhui. Sen aikaisessa apukoulussa lukemaan juuri ja juuri oppinut, kotoaan huonot eväät saanut. Lapsia paljon, samoin viinaa, ruokaa vähemmän eikä sähköä senkään vertaa.

Hiljakseen penkinreunalla istui, tavasi lehtiä ja täytteli kuponkeja, harvoin edes markan edestä. Hämillisenä naurahti vain kun joku jututti, jonkun sanan mumisi kahden kesken.

Vaan kerran tärähti kunnon voitto, autorahat poika kiikutti kiireesti kaupunkiin ennenkuin vanhemmat ehtivät osingoille, ostipa samalla uudet housutkin. Vanha autokoulunopettaja humaanina ihmisenä otti asiakseen ja sai pojalle kortin, opetti vaikka joku naureskelikin.

Ihmeellinen taika autolla ja takuuvarmasti raittiilla kuskilla, alkoi kavereita löytyä. Valtatien motelliin majoittuneiden itätyttöjen palvelukset alkoivat olla hinnoiltaan maalaispoikienkin ulottuvilla, joten siihen suuntaan kyytiä riitti. Poika istui kuulemma aina aulassa, luki lehtiä ja odotti.

Aikansa kyyditteli, istui ja odotti. Jonkun mielessä vilkahti säälinpoikanen ja maksoivat porukalla yön, tuumivat että on se jo aika pojankin oppia elämästä jotain. Puoliväkisin raahasivat huoneeseen ja vannottivat pysymään siellä.

Koskaan ei poika kertonut sanallakaan kellekkään yön tapahtumista mutta aamulla huoneesta kömpi hymyilevä, itsevarma mies.

Oikaisi ryhtinsä, hommasi työpaikan samalla viikolla sikala-apulaisena ja aloitti työnteon. Kyydittelyt lopetti siihen ,vastoin yleistä luuloa kykeni työntekoon siinä missä muutkin. Iltaisin istui autossa kaupan edessä syöden kylmiä eväitään ennen kotiin menoa, vaatteistaan yritti pitää huolta.

Sikalasta löytyi tyttö, saman koulun ja elämänopin saanut, kihloihin menivät. Kaksin muuttivat pääkaupunkiseudulle, telakalle haettiin silloin lisäväkeä.

Vuosien myötä olen muutaman kerran Vermon raveissa tavannut, töitä on riittänyt ja elämä mallillaan. Kukaan ei katso pitkään eikä naureskele, hitaampaa on siellä monen muunkin puhetyyli, kukaan ei supise että tuo on niitä rappiotilan pöhelöpoikia eikä kukaan epäile etteikö kykenisi täyttämään miehen paikkaa siinä missä joku muukin. Aina näistä tapaamisista jää hyvä mieli.

Jos se itäpuolen tyttö joutuikin myymään omaa elämäänsä, niin antoi ainakin yhdelle täällä uuden suunnan ja uskon itseensä. Joutui, halusi, pakotettiin, olosuhteiden pakosta, tähän en puutu, kerroin vain yhden tarinan.