Yövuorot sujuivat hyvin, ainakin kun taas alkuun pääsi. Päivisin nukutti mainiosti, takaisin normaalirytmiin kääntäminen ei meinaa onnistua ollenkaan. Tai kai sitä voisi sovinnolla nousta 4.30 jollei kerran enää nukuta.

Yhtenä varhaisaamuna havahduin miettimään Esterin koepäivää, toinen yö meni isännän kanssa pähkäillessä.

Esteri toimi hirvikokeessa hienosti, harmi vain että metsässä liikkui muitakin kuin me. Eikä mennyt meiltä tuomareidenkaan kanssa homma ihan putkeen, luultiin olevamme luontoa ja elukoita viisaampia. No, oppia ja toivottavasti myös hiven nöyryyttä tuli taas lisää.

Isännän kanssa meiltä yöunet katosivat yhden läheisen soittoon. Unenpöppörössä kuuntelin puhelua ja mietin millainen hätä toisessa päässä mahtoikaan olla.

Miten korkea kynnys on ylitettävänä ennenkuin pystyy soittamaan ja kertomaan miten puolison mieli järkkyy? Mitä se on kun joutuu kuuntelemaan yöt harhoja ja pelkoja joita on vaikea päivän valjettua selittää muille. Mies, tasaisen vakaan ja rauhallisen maineessa oleva, muutenkin puheissaan toisten silmissä ihan normaalilta ja asialliselta vaikuttava, kuka edes uskoisi ja osaisi neuvoa mitä pitäisi tehdä.

Mietittiin jo sinne lähtöä kun tuli uusi puhelu. Aamulla mies oli ilmoittanut lähtevänsä poliisioperaatiota avustamaan, ja onnekseen pysäyttänyt sivutiellä autoilijan joka ymmärsi hälyttää oikeanlaista apua paikalle.

Nyt vain toivotaan että kohdalle sattuu lääkäri joka ottaa kunnolla selvää mistä on kyse eikä vain kirjoita resepti kourassa potilasta heti ulos. Sellaisia on täälläpäin ihan liikaa.

Itse päätin loman aikana etten enää suostu töissä siihen ralliin. Kieltäydyin ottamasta sisään illalla lääkärille lähetettyä pappaa joka tuotiin samantien yöllä takaisin ihan yhtä huonossa kunnossa kuin lähtiessäänkin oli. Ei niitä sairaalapaikkoja tai terveyskeskussänkyjä koskaan tulekkaan lisää jos hyväksymme huonon ja ylimalkaisen hoidon vain niiden puutteeseen vedoten.

Jokin tässä systeemissä mättää ja pahasti jos ensimmäisen lääkärin mukaan kaikki on hyvin ja toinen löytää murtuneet kylkiluut ja keuhkokuumeen.

En tiedä mitä itse löydän, mutta huomenna lähden tyttären luo Orivedelle. Ehkä hivenen joulumieltä, vaikka pojan kuoleman jälkeen tuntuikin etten halua mitään puolittaista joulua. Että parempi kokonaan ilman kuin joulu josta puuttuu niin paljon.

Ehkä pikkuhiljaa hyväksyy että vaikka muistot jouluista ovatkin täydellisiä ei elämä kuitenkaan sellaista ole.

Katselin aamulla metsässä kuusia mutta taidan silti antaa niiden kasvaa vielä vuoden lisää.