"Ehkä nääkin tuntemukset johtuu siitä etten kertakaikkiaan hyväksy nykyajan ajatusmallia siitä, miten kaiken pitäisi olla aina iloista ja avointa ja vauhdikasta, että kaikella pitäisi heti pystyä tekemään jotain, kaikki edes väsyneet tunteet analysoida puhki ja pois. Ettei saisi välillä jäädä ja olla, istua sumuisessa metsässä kannon päällä ja antaa mielen levätä. Ettei saisi olla haikea, surullinen, vaan pitäisi tehdä niillekin asioille jotain. En osaa ajatella surua pahana tai syövänä tunteena, asiana joka "haittaisi elämää", vaan tuntuu että olen ottanut sen kauniiksi ja haikeaksi Osaksi elämää joka toisaalta on kipeämpi kuin muut osat, mutta toisaalta kukkuroillaan täynnä myös niitä kauniita muistoja. Ehkä syyllisyyttä, katumusta asioista, joita ei ehtinyt tai osannut tehdä, ollenkaan tai toisin, mutta silti enemmän hyviä muistoja ja tunteita."

Nämä lauseet on lainattu tyttären kirjoituksesta.

Aivan samalta minustakin tuntuu, ajattelen aivan samoin. Haluaisin istua sumuisessa metsässä, hiljaa. Niin olen tehnytkin. Nähnyt myös kuinka tuuli herää, taivas kirkastuu, pilvet hajaantuvat.

"Sinä olet taivas, minä olen maa, vain tuulessa saatamme koskettaa."

Suru on asettunut taloksi, löytänyt paikkansa ja väylänsä.

Me alamme oppia elämään sen kanssa. Tai olemme jo oppineet.