Yövuorot alkoivat. Iltavuorolainen odotteli totisen oloisena, taas suru-uutisia.

Meitä on parikymmentä työntekijää, pienehkö paikka siis. Viimeiset kuukaudet tuntuu kuin suru ja kuolema olisivat koko ajan läsnä. Vasta surimme vauvan menetystä, vanhempien kuolemaa, vakavaa sairastumista, uusiutunutta syöpää. Nyt yhden hoitajan sisar oli kuollut autokolarissa.

Sitä paremmalta tuntui kaikista kun kuultiin että kauan ja hartaasti odotettu vauva syntyi, ennenaikojaan, mutta terveenä ja pirteänä. Ensimmäisen hekin menettivät, tätä toista odotimme kaikki hengessä mukana.

Samoin toisen hoitajan pyöristyvä vatsa muistuttaa että elämä jatkuu, sisältää myös onnea ja iloa.

Psykologin vetämät istunnot olisivat tänään jatkuneet, en mennyt nyt enkä edellisellä kerrallakaan. Suru on jotenkin liian yksityinen ja oma asiani, en halua enkä jaksa puhua siitä ryhmässä.

Pelkään sanovani pojan isälle asioita joita myöhemmin katuisin. Hän oppi viimein olemaan lasten kanssa, varmasti rakastikin heitä, mutta irti hän ei oppinut päästämään.

Jokainenhan meistä yrittää parhaansa, kykyjensä mukaan. Joskus vain se mitä pitää parhaana toiselle, kuvittelee toisen tarvitsevan, on ahdistavaa.

Luin taas pojan koulupapereita. Samoin kun lasken surua vähän kerrallaan tulemaan, luen vain pätkiä hänen ajatuksistaan. Miksen pyytänyt nähdä niitä aiemmin?

Kysyttäessä elämän tärkeintä asiaa poika oli vastannut perhe. Usein tuntui että hän se meistä oli tunnollisin, järkevin ja huolehtivin. Minulta jäivät vetoketjut vaihtamatta, hanskat paikkaamatta, unohdin mitä piti etsiä.

Ehkä se loppu kuitenkin riitti vakuuttamaan että hän oli tärkeä ja rakas.

Loppuun asti se ei riittänyt kantamaan.