Olen aina pelännyt korkeita paikkoja, ollut ehkä muutenkin luonteeltani ylivarovainen. Osasyynä saattaa tietysti olla kymmenen ikäisenä hiihtolenkillä hurja lasku Lokeromäen mutkassa puuta päin.

Pikkusiskoni sen sijaan viihtyi katolla. Sydän syrjällään seurasimme miten hän istui harjalla piipun vieressä, tyytyväisenä ja rauhallisena maisemia ihaillen. Ja miten äiti vapisevin jaloin nousi tikkaita perässä.

No, sisko kiipesi myöhemmin tolppakengät jalassa ja sai siitä palkkaakin. Minä näin unia joissa jouduin liian korkealle ja lähelle reunaa. Putosin, enkä koskaan tiennyt minne.

Pojan kuoleman jälkeen kiipesin usein korkealle mäelle, sille jossa jätimme hänelle jäähyväisiä. Sinne missä annoimme osan rakkaimmastamme tuulen huomaan.

Ajattelin pitkään että tarve kiivetä lähemmäs pilviä johtui halusta päästä poikaa lähemmäs, tunteesta että siellä saattaisin jotenkin ymmärtää.

En koskaan tuntenut hänen läsnäoloaan tai saanut vastauksia joita etsin.

Rauhan mieleeni sain, aina.

Vasta myöhemmin, kun en enää tuntenut tarvetta jatkuvasti kiivetä sinne, ymmärsin.

En kiivennyt rinnettä ylös ollakseni lähempänä poikaa vaan päästäkseni kauemmas siitä mikä kotona odotti, siitä mikä oli arkeeni lupaa kysymättä muuttanut.

Vasta kun ymmärsin ettei surusta tarvitse päästä yli vaan oppia elämään se rinnallaan sain saman rauhan kotonakin.

Saman taivaan ja samat tähdet näen koti-ikkunastakin.

Helena Anhava on kirjoittanut kauniin runon.

Kun ilta vaimenee yöksi,

äänet pehmenevät.

Ei ymmärrys ole sanoja,

vain hapuilua,

kohti sen hyväksymistä

mitä ei voi muuttaa.